https://www.instagram.com/p/B2ZLxwhhlLU/?utm_source=ig_web_copy_link

Elämäni toinen intti on lopuillaan: laskettuun aikaan on jäljellä tasan kaksi viikkoa.

Jokunen kivulias harjoitussupistus on jo öisin iskenyt, vauvanhuoneessa on kaikki tarpeellisin jo olemassa hoitopöydästä pinnasänkyyn ja pikkuruisiin vaatepinoihin.

Jos jotain, menneet 8-9 kuukautta ovat opettaneet sitä kuuluisaa armollisuutta itseä kohtaan. Liian usein, äitiyslomallakin, ajatukset karkaavat töihin ja työmaailmaan. Mitä minun pitäisi tehdä samalla, kun valmistaudun äitiyteen? Miten paljon kuuluisi saada aikaan? Miten pitäisi kehittää itseään kotona ollessaan?

Minulla, kuten varmasti monella noviisiäidillä, oli paljon hienoja suunnitelmia siitä, miten viikot ennen vauvan syntymää kuluisivat. Jatkaisin kirjan kirjoittamista, tekisin ehkä friikkujuttuja, opiskelisin, ulkoilisin, hengailisin kaupungilla…

Todellisuudessa jaksamiseni on viimeisten viikkojen aikana riittänyt aina vain vähempään. Tätä nykyä kiitän itseäni, jos jaksan päivän aikana laittaa pyykit, vaihtaa lakanat sänkyyn, käydä lähikaupassa (ja kävellä siinä ohessa vielä ekstra muutama sataa metriä happihyppelylenkkiä lyllerrysvauhtia) ja heittää puolivalmiin ruoan uuniin valmistumaan – ehkä jopa uunilohta, keitettyjä perunoita ja salaattia. Näiden askareiden jälkeen ei tarvitse kuin hetki lukea sohvalla kirjaa ja parin tunnin päikkärit kutsuvat… Loppupäivä onkin sitten laiskottelua. Ja se on ihan ookoo. Oikeastaan täysin ookoo.

Kroppani työskentelee jatkuvasti valmistaen uutta elämää syntyväksi. Jos ajatellaan, että syön suurin piirtein saman verran ruokaa kuin ennen raskautta, olisi hölmöä kuvitella, että jaksaisin samaan malliin kuin ennen. Nythän iso osa energiasta menee lapseni hyväksi, ja itse käyn lähinnä säästöliekillä. Niinhän sen kuuluukin juuri nyt olla. Jos riuhtoisin ympäriinsä touhuten kaikenlaista ylimääräistä, ei se ehkä olisi hyväksi vauvalle. Minulle mahdollisesti kyllä, jollain tavalla, mutta tällä hetkellä prioriteettilistallani ykkösenä on huolehtiminen sisälläni vielä kehittyvästä rääpäleestä, joka ei kykene huolehtimaan itsestään.Voimia on myös oltava jäljellä synnytykseen ja sen jälkeiseen mullistavaan aikaan uuden tulokkaan seurassa.

Joskus unettomina iltoina ja öinä eksyn keskustelupalstoille kiusaamaan itseäni: mitä kaikkea tuoreen äidin pitäisi jaksaa ja ehtiä arjessaan vauvanhoidon lisäksi? Luettuani erästä keskusteluketjua aiheesta totesin itsekseni, että en edes tunne näitä kirjoittajia. Osa oli selviä superäitejä, jotka kirjoitustensa perusteella tekevät kaikki kotityöt vuorokauden aikana mukisematta, ja toiset taas ”luusereita”, jotka eivät pysty vauvan lisäksi ensimmäisinä äitiviikkoina keskittymään muuhun. Mutta miten ihmeessä täysin erilaisissa tilanteissa olevia äitejä askareineen ja vointeineen voi verrata toisiinsa? Täytyisi tietää heidän henkilöhistoriastaan ja taustatekijöistä paljon enemmän, jotta voisi mitenkään arvioida tai arvostella heitä. Anonyymi kirjoitus tai blogipostaus netissä ei kerro läheskään kaikkea oleellista.

Sama juttu muun muassa uraäiti vs. kotiäiti -keskusteluissa, imetyskärhämissä, voiko äiti matkustella yksin tai lasten kanssa -kiivailuissa ja kaikessa muussa äitiyteen tai raskauteen liittyvissä mielipiteenvaihdoissa. Ei ole olemassa mitään yhtä hyvää ja kaikille toimivaa mallia. Ja silti nämä aiheet nostattavat todella suuria tunteita. Jos haluat herättää polemiikkia, kerro somessa olevasi äiti ja että teet jotakin jollakin lailla: sota on jo aloitettu. Vähän sama juttu kuin naisten asepalveluksen kanssa: monella on aiheesta vahvoja mielipiteitä joko kokemusasiantuntijuuden tai henkilökohtaisen maailmankuvan kautta. Sanoit mitä tahansa, et voi voittaa. Aina joku on vankasti eri mieltä ja sinä olet väärässä.

Minä olen äiti juuri sillä tavalla kuin olen, ja parhaani teen. Mitä muutakaan voisin tehdä? Noudattaa joka päivä eri neuvoja sen mukaan, mitä kukakin on äitiydestä mieltä? Tietysti on olemassa hyviä neuvoja ja vinkkejä sekä näkökulmia asioihin, joita on tervetulluttakin joskus puntaroida. Mutta neuvojen sopivuus riippuu aina tilanteesta. Olen henkilökohtaisesti kaikenlaista fundamentalismia vastaan: avoin harkitsemaan erilaisia ajatus- ja toimintamalleja, mutta useimmissa asioissa minulla ei ole ehdotonta linjaa, jollei se ole todella vedenpitävästi perusteltu.

Oma raskausaikani on ollut kohtuullisen rankka, eli olen kärsinyt erilaisista vaivoista kaikki nämä kuukaudet. Voin rehellisesti sanoa, että tämä ei ole ollut elämäni nautittavinta aikaa. Melkein mikä tahansa voittaa raskaana olemisen, paitsi tietysti jokin sairastuminen. Lisäksi menoni on näiden kuukausien ajaksi muuttunut aivan toisenlaiseksi kuin mitä se oli aikaisemmin: ei liikuntaa, ei kokkailua, ei matkoja, ei mitään uusia projekteja juuri nyt. (Ei edes viiniä, lakuja ja salmiakkia tai juuri parisuhdeilojakaan.) Olen siis luopunut monista itselleni tärkeistä ja normaaleista jutuista täksi ajaksi. Positiivisinta tässä prosessissa on ehdottomasti lopputulos. Ei se matka, vaan päämäärä.

Valopilkkuja on se, että nyt saa todella levätä ja rötvätä kaikkien vuosien edestä ja hyvällä omallatunnolla, kunhan vain sallii sen itselleen. Tämä on sellaista pakkolomaa kaikesta suorittamisesta. Ja tadaa: en ole ollut sairaana kahdeksaan kuukauteen! Kai se kertoo jotakin downshiftaamiseen voimasta, että tällainen pöpönkerääjä ei ole onnistunut nappaamaan päävoittoa lohdutuspalkintoineen keväällä ja syksyllä jaettavissa flunssa-arpajaisissa. Kävin kyllä osa- ja kokoaikatöissä raskauden ensimmäiset reilut puoli vuotta ja lisäksi muutimme uudelle paikkakunnalle, mutta vapaa-ajalla otin chillimmin kuin yleensä.

Miesparkani on viime aikoina töiden jälkeen saanut hoitaa urakalla kotihommia ja kuunnella väsyneitä rutinoitani, ja tänäänkin hän tarjosi minulle pyynnöstä pedikyyripalvelun, eli leikkasi varpaankynteni. (En keksi juuri ällöttävämpiä uhrauksia ja suurempia rakkauden osoituksia parisuhteessa…) Itse en ymmärrettävästi enää siihen puuhaan vatsoineni taivu. Vaivojen palkaksi annoin hänelle synttärilahjaksi lipun vesipuistoon, jonne hän tänään lähti viettämään ansaittua vapaa-aikaa ennen vauva-arjen käynnistymistä. Saa nähdä, millaisiksi päivämme pikkuisen kanssa muodostuvat ja millainen persoona hän on. Loppuvuosi menee tyyppiin tutustuessa.

Mukavia puolia raskauden ajoituksessa on se, että kohta on joulunaika! Silloin, kun imettäjän tuleekin ravita itseään voimallisesti, saan todellakin herkutella sydämeni kyllyydestä näiden raskausdiabetes- ja pahoinvointihimmailujen jälkeen. Joululaulut kuulostavat vauvankin kannalta hauskalta jutulta, ja hän saa elämänsä ihka ensimmäiset joululahjat. Voiko olla parempaa ajankohtaa pyörähtää maailmaan kuin lastenjuhlan kynnyksellä? Ja uudesta vuodesta onkin hyvä sitten aloittaa seuraavan vuoden kujeet, kun beibin ensimmäiset viikot ovat takana ja olemme jo ehkä löytäneet jonkinlaisen rytmin ja rutiinin.

Nyt vielä hetki jaksamista ja sen jännittämistä, koska tulee lähtö sairaalaan. Olen niin valmis.