Tästä blogista on näköjään kehkeytynyt tällainen henkilökohtainen raportointiväline pääosin itselle, mutta myös muille kiinnostuneille (joita nyt ei juurikaan taida olla, en ole itse asiassa edes enää aikoihin seurannut, mutta eipä sillä niin väliäkään ole suuntaan tai toiseen). 

Tammikuu on pulkassa ja ihmettelen yhä hyvää fiilistäni.

Kärsin noin kahden viimeisen vuoden ajan jatkuvasta flunssakierteestä ja Argentiinassa ollessani sekä sieltä palattuani olen ollut terveenä! Olen sekä onnellisempi että terveempi kuin menneinä vuosina. Ylistressaantunut olo on kaikonnut muutaman kuukauden aikana, mikä näkyy esimerkiksi siinä, etten kiukuttele kumppanilleni turhista asioista joka toinen päivä tai murehdi jatkuvalla syötöllä tulevia tai menneitä asioita. Voin todeta, että tämä tuntuu todella hyvältä!

Haluan edelleen korostaa Argentiinan suotuisaa vaikutusta mieleeni ja samalla nähtävästi koko elimistööni. En tiedä, mitä siellä oikein tapahtui. Ehkä…

1) Kuiva ja raikas vuoristoilma, jota hengitin yli kahden viikon ajan, huuhteli keuhkoni kaikista niihin pesiytyneistä sitkeistä pöpöistä.

2) Tein totaalisen irtioton kaikkeen elämässäni matkustaessani todella maailmani äärirajoille pitkien ja rasittavienkin matkojen taakse.

3) Sain kokeilla ja erehtyä, löytää uutta itsenäisesti, ilman muilta tai itseltä tulevaa kritiikkiä. Tyyliin: tärkeintä on selvitä hengissä.

4) Vuorilla ratsastamisen meditatiivisuus: henkinen yhteys hevoseen ja keskittyminen suoritukseen aidosti haastavissa olosuhteissa. Kaikki on hetkessä. Hevonen myös opettaa paljon luonteenpiirteistäsi: se vaistoaa, oletko liian kiltti, pelokas, epävakuuttava tai niin sanotusti huono ihminen. Hevosen kanssa opit, miten toimia ja muuttaa omia piirteitäsi ja ajattelumaailmaasi. On oltava rohkea, päättäväinen ja huoleton. Muu ei hevosen kanssa toimi. Ja on luettava hevosta itseään, muodostettava siihen toimiva suhde. Kyse on lopulta hengissä selviämisestä, sillä isoa ja pohjimmiltaan villiä eläintä voi johtaa vain vahvalla päällä.

5) Minut heitettiin joka päivä vaativiin tilanteisiin, joista sain selviytyä paljolti itse eikä pienistä ja turhista asioista nipotettu. Itse asiassa, minua neuvottiin jotenkin näin: ”Me kaikki kokeneetkin tyypit olemme tehneet nuo ihan samat virheet, ja niitä käy meille edelleen. Koita päästä eroon turhasta itsesi ruoskimisesta. Virheiden tekeminen on täysin inhimillistä eikä siinä ole mitään hävettävää.” Kaikki oli aika loogista ja selkeää, funktionaalista ja minimalistista.

6) Hyvä palaute kokeneilta ratsastajilta: ”Luulin, että veisimme sinut ratsastamaan helppoon maastoon, mutta tämähän onkin vaativa vaellus! Onnittelut, olet selvinnyt kokemattomaksi ratsastajaksi todella hyvin.” On opettavaista olla lauman kokemattomin, kun kaikesta täytyy silti selvitä samalla lailla kuin muutkin. On hyväksyttävä epätäydellisyys ja mentävä eteenpäin, otettava kaikki vastaan sellaisena kuin se tulee ja improvisoitava. Oltava nöyrä. Välillä kyse on elämästä ja kuolemasta, ja silloin täytyy vain yrittää toimia oikein.

7) Hyvä seura. Ehdottomasti. Suvaitsevainen, viisas, lempeä, kärsivällinen ja opettavainen seura. Mikään ei ole niin kamalaa ja stressaavaa kuin huono porukkahenki tai ilkeät ja ikävät ihmiset. Sellainen ympäristö tuhoaa terveyden. Mutta eivät sellaiset ihmiset gaucho-elämästä selviäisikään, sillä erämaa vaatii mukautuvaisuutta. Olen aina inhonnut ihmisten välisiä pelejä ja niitä ei lehmipaimenkulttuurissa ole.

Palattuani avomieheni sanoi, että ehkä tarvitsen todella maailmaani muuttavia reissuja voidakseni hyvin. Syksyn Yhdysvaltojen-reissu oli oikeasti ihan kamala ja stressaava kokemus. Liian tiukat aikataulut, yllätyksettömyys, turistikuplassa eläminen ja mahdottomuus tehdä jotain aidosti kiinnostavaa ja opettavaista omin nokkinensa… Halusin lähinnä kotiin. Siitä huolimatta, että pääsin kävelemään halki Golden Gaten, Las Vegasin The Stripin, Hollywood Boulevardin, Sunset Stripin ja ties mitä muuta. Mutta kaikessa oli lähes minuuttiaikataulu eikä irtiottoja ryhmästä sallittu. Masentavaa.

Olisin voinut jättää näkemättä Hollywood-kirjaimet, jos olisin sen sijaan päässyt vaikkapa vierailemaan erämaahan leiriytyneen karavaanarin kotona (ilman muuta turistipoppoota) tai ratsastamaan Grand Canyonin kapeille vuoristopoluille paikallisten cowboyden letkassa. Nämä henkilökohtaiset unelmat olenkin oikeastaan toteuttanut vasta Argentiinassa: pääsin elämään erämaassa ja ratsastamaan ylös ja alas jyrkänteitä tehden oikeita gaucho-hommia. En kaipaa mitään turistielämää, en koskaan ole kaivannut. Haluan elää oikeasti. 

Hyvään olooni on vaikuttanut ehdottomasti myös työ; tammikuussa useita juttujani on taas julkaistu muun muassa Aamulehdessä ja medioissa ympäri maan. Liikunta on toinen tärkeä osatekijä arjen sujuvuudessa: sairastelun loputtua olen pystynyt harrastamaan säännöllistä liikkumista jälleen kokonaisen kuukauden kerralla! Myös kuvilla leikkiminen ja dokumentin kasaaminen on ollut mahtavaa. Olen haaveillut sellaisesta pitkään, itsenäisestä dokkariproggiksesta. Aion jatkaa kuvaamista ja leikkaamista hamaan tulevaan. Lisäksi veljeni meni vastikään naimisiin ja sekin oli todella hienoa: koko lähisuku yhdessä paikassa koolla pitkästä aikaa ja ihanat, onnistuneet juhlat. Vuosi saisi kyllä jatkua samalla tavalla!