Vuosi 2017

argentina17_276.jpg

Vuoden paras resepti: Arin juustoinen makaronilaatikko. Nyt, kun avopuolisokin on alkanut kokata. Suosittelen myös kiinalaisten kanapullien valmistamista kotona, parhaimpia pyöryköitä.

Vuoden paras ravintolakokemus: Ainakin maailman paras punainen thai curry -keitto Balin Ubudissa Jungle Fish -nimisessä paikassa ja ekologinen ravintola Bali Buda Ubudin keskustassa (lasiset juomapillit ja kankaiset servetit erikoisuutena, tarjolla muun muassa raakaruokaa ja smoothieita). Aamiais- ja brunssi-intoilijana aamiainen San Diegon Harbor Breakfastissa. Asado Argentiinan vuoristossa ratsastusretkellä.

Vuoden paras leffa: Angelina Jolien ohjaama First They Killed My Father (niin vaikuttava konfliktista selviytymisen kuvaus tytön näkökulmasta, että purskahdin elokuvan jälkeen itkuun) ja Blade Runner 2049 (vaikka hiukan seksistinen teos olikin, mutta selitin sen itselleni elokuvan muutenkin dystooppisella ja vastenmielisellä maailmalla). Ja vanha kunnon Tarantinon Pulp Fiction.

argentina17_321.jpg

Vuoden kirja: William Goldingin klassikko Kärpästen herra, Albert Camus’n Sivullinen (ruotsiksi), Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, George Orwellin Vuonna 1984, Chinua Acheben Kaikki hajoaa, Henry David Thoreaun Walden – Elämää metsässä ja muutama muu. 

Vuoden musiikkikappale: Sanotaan vaikka, että Sigalan Easy Love, John Denverin Take Me Home, Country Roads, The Monkeesin I’m A Believer ja Pinkin What About Us.

Vuoden uusi kokemus: Maisteriksi valmistumisen lisäksi gauchoilu Andeilla, Yhdysvaltojen etelärannikko sekä seikkailut Balilla.

Vuoden isoin oppi: Kaikenlaiset asiat gradua tehdessä ja töissä sekä myös parisuhteessa ja matkaillessa. Myös Argentiinan maaseutu ja hevoset opettivat paljon.

Vuoden pelottavin kokemus: Pitkästä aikaa yksin matkaaminen, kohteena Argentiina. Hetket hevosten parissa karuissa oloissa.

Vuoden vaatekappale: Ratsastusvaatetus.

argentina17_020.jpg

Vuoden liikunnallinen saavutus: Surkea liikuntavuosi, mutta Mount Baturille kapuaminen ja puolipäivävaellukset Grand Canyonissa ja Yosemiten kansallispuistossa Vernal sekä Nevada Fallseille asti.

Vuoden paras hetki: Hyvien juttujen tekeminen töissä ja Seikkailijattarissakin, matkat, valmistuminen ja kaikki arkinen oman kullan seurassa. Hetket hevosten parissa karuissa oloissa.

Vuoden moka: Huono valmistautuminen Yhdysvaltojen-reissulle.

argentina17_009.jpg

Vuoden huono tapa: Herkuttelu (aina).

Uuden vuoden lupaus: Lupaan, että ensi vuonna teen entistä mielekkäämpiä kokonais- ja erillisratkaisuja elämässäni.

Suhteet Oma elämä

Aito tarina on kuolematon

Yhtäkkiä, jotenkin niinkuin ping, tunsin olevani osa omaa elämääni.

Koko ajan tämä hetki on ollut lähempänä – sen oivaltaminen, että kaikki on nyt aika fine.

Koin pitkään, sanoisin, että asepalveluksen päättymisen jälkeen, olevani jotenkin väärässä paikassa.

Ehkä se oli liian suuri harppaus mahtavasta yhteisöhengestä ja elämyksien sekä merkityksellisyyden liukuhihnalta tyhjyyteen. Myös ennen inttiä olin toteuttanut koko elämäni toiveitani ja suunnitelmiani, selviytynyt myös elämän heittämistä haasteista voittajana. Tuntui oudolta, ettei sitä jatkopolkua löytynytkään, kuten ennen oli löytynyt. Tai ehkä kaikki selkeni ihan samalla tavalla kuin aiemminkin, mutta ajatteluni oli vääristynyt. Koin alemmuutta, masennusta tai jotakin sellaista, mikä esti näkemästä omia mahdollisuuksia oikein.

Niin voi siis käydä; ettei tunnista itseään. Haluaisin yhä ymmärtää, miksi niin kävi. Liittyikö se jotenkin asepalvelukseen? Tai ikään, tasavuosiin? Liian moniin samanaikaisiin kriiseihin elämässä? Ehkä kaikkeen tähän, enemmän tai vähemmän.

Olin periaatteessa jo 26-vuotiaana saavuttanut ne asiat, joita voi kolmekymppiseltäkin odottaa: kiinnostava, nousujohteinen ura omalla alalla, säännöllistä matkailua, (vuokra)asunto Töölössä. Odotin siis kai, että 30-vuotiaana minulla olisi jotain vieläkin enemmän. En tosin tiedä, mitä. Ja se olikin silloin se pulma, jota lähdin parikymppisenä ratkomaan. Toivoin loistavaa parisuhdetta, tunnetta omana itsenä olemisesta, lisää merkitystä ja sisältöä, kasvua ihmisenä, jotain sellaista. Minulla ei 26-vuotiaana ollut aikaa kovinkaan syville ihmissuhteille, ja juuri niitä tai edes yhtä todella hyvää yksinäisinä iltoina kaipasin valtavasti.

Joka tapauksessa, nyt teen (ja olen oikeastaan aina tehnyt) elämässäni sitä, mitä olen toivonutkin tekeväni. Kaikkia kriisejäni ja niistä seuranneita ponnisteluita tarvittiin siihen, että olisin nyt tässä. Kokonaisempana kuin koskaan.

Muutan maailmaa kirjoittamalla ja dokumentoimalla asioita, kertomalla tarinoita ympäröivästä yhteiskunnasta. Tutkin itseäni ja ympäristöäni, eikä kukaan tai mikään estä minua. Tapaan monenlaisia, kiinnostavia ihmisiä. Pääsen osaksi kiehtovia yhteisöjä. 

Asepalveluskin valmisti minua tähän; opin itsestäni ja muista lisää, ymmärsin, mitä arvostan ja mitä en. Se todellakin yhdenlaisena äärikokemuksena muokkasi ymmärrystäni rajoistani ja venytti niitä. Kaikki sitä ennen ja sen jälkeen tapahtunut on jalostanut minua ihmisenä. Monet tapahtumat, jotka yhä tietyissä tilanteissa juontuvat mieleeni ja muistuttavat siitä, mikä on tärkeää.

Kaikki tärkeät kokemukset eivät edes ole sattuneet minulle tai tässä todellisuudessa. Ne voivat yhtä hyvin olla kaunokirjallisia tai journalistisia teoksia, toki myös faktaa. Elokuvia, musiikkia tai dokumentteja.

Todelliset, aidot kertomukset löytävät aina verrokkeja elävästä elämästä, uudelleen ja uudelleen. Ne ovat kuolemattomia. Se on hyvässä taiteessa (ja tieteessä sekä journalismissa) upeaa. Merkityksellisten asioiden kiteyttäminen. Ja se saattaa olla osa minun(kin) elämäntehtävääni. Se tekee minut onnelliseksi.

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä