Yhtäkkiä, jotenkin niinkuin ping, tunsin olevani osa omaa elämääni.

Koko ajan tämä hetki on ollut lähempänä – sen oivaltaminen, että kaikki on nyt aika fine.

Koin pitkään, sanoisin, että asepalveluksen päättymisen jälkeen, olevani jotenkin väärässä paikassa.

Ehkä se oli liian suuri harppaus mahtavasta yhteisöhengestä ja elämyksien sekä merkityksellisyyden liukuhihnalta tyhjyyteen. Myös ennen inttiä olin toteuttanut koko elämäni toiveitani ja suunnitelmiani, selviytynyt myös elämän heittämistä haasteista voittajana. Tuntui oudolta, ettei sitä jatkopolkua löytynytkään, kuten ennen oli löytynyt. Tai ehkä kaikki selkeni ihan samalla tavalla kuin aiemminkin, mutta ajatteluni oli vääristynyt. Koin alemmuutta, masennusta tai jotakin sellaista, mikä esti näkemästä omia mahdollisuuksia oikein.

Niin voi siis käydä; ettei tunnista itseään. Haluaisin yhä ymmärtää, miksi niin kävi. Liittyikö se jotenkin asepalvelukseen? Tai ikään, tasavuosiin? Liian moniin samanaikaisiin kriiseihin elämässä? Ehkä kaikkeen tähän, enemmän tai vähemmän.

Olin periaatteessa jo 26-vuotiaana saavuttanut ne asiat, joita voi kolmekymppiseltäkin odottaa: kiinnostava, nousujohteinen ura omalla alalla, säännöllistä matkailua, (vuokra)asunto Töölössä. Odotin siis kai, että 30-vuotiaana minulla olisi jotain vieläkin enemmän. En tosin tiedä, mitä. Ja se olikin silloin se pulma, jota lähdin parikymppisenä ratkomaan. Toivoin loistavaa parisuhdetta, tunnetta omana itsenä olemisesta, lisää merkitystä ja sisältöä, kasvua ihmisenä, jotain sellaista. Minulla ei 26-vuotiaana ollut aikaa kovinkaan syville ihmissuhteille, ja juuri niitä tai edes yhtä todella hyvää yksinäisinä iltoina kaipasin valtavasti.

Joka tapauksessa, nyt teen (ja olen oikeastaan aina tehnyt) elämässäni sitä, mitä olen toivonutkin tekeväni. Kaikkia kriisejäni ja niistä seuranneita ponnisteluita tarvittiin siihen, että olisin nyt tässä. Kokonaisempana kuin koskaan.

Muutan maailmaa kirjoittamalla ja dokumentoimalla asioita, kertomalla tarinoita ympäröivästä yhteiskunnasta. Tutkin itseäni ja ympäristöäni, eikä kukaan tai mikään estä minua. Tapaan monenlaisia, kiinnostavia ihmisiä. Pääsen osaksi kiehtovia yhteisöjä. 

Asepalveluskin valmisti minua tähän; opin itsestäni ja muista lisää, ymmärsin, mitä arvostan ja mitä en. Se todellakin yhdenlaisena äärikokemuksena muokkasi ymmärrystäni rajoistani ja venytti niitä. Kaikki sitä ennen ja sen jälkeen tapahtunut on jalostanut minua ihmisenä. Monet tapahtumat, jotka yhä tietyissä tilanteissa juontuvat mieleeni ja muistuttavat siitä, mikä on tärkeää.

Kaikki tärkeät kokemukset eivät edes ole sattuneet minulle tai tässä todellisuudessa. Ne voivat yhtä hyvin olla kaunokirjallisia tai journalistisia teoksia, toki myös faktaa. Elokuvia, musiikkia tai dokumentteja.

Todelliset, aidot kertomukset löytävät aina verrokkeja elävästä elämästä, uudelleen ja uudelleen. Ne ovat kuolemattomia. Se on hyvässä taiteessa (ja tieteessä sekä journalismissa) upeaa. Merkityksellisten asioiden kiteyttäminen. Ja se saattaa olla osa minun(kin) elämäntehtävääni. Se tekee minut onnelliseksi.