Ylikuormittunut ja mökkihöperöitynyt ylioppilas.

Yksi gradun viimeisimmistä versioista livahti eilen ohjaajalle! Tavoitteena on saada paperit ulos ensi kuussa. Kun tästä joskus ropisee opintopisteet, yhteensä niitä tulee olemaan sellainen 170 pojon kasa. (Maisteriopintojen laajuus siis ilman ekstralisukkeita on 120 opintopistettä.)

Olisi ollut mahtavaa voida päihittää opinnäytetyön arvosana 4/5, mutta epäilen, että tässä ei ihan niin hyvin käy. Kooltaan gradu on totta tosiaan puolet painokkaampi kuin ammattikorkean oppari: gradussani on nyt noin 90 sivua, kun opinnäytteessä niitä oli viitisenkymmentä ja liitteet päälle. Aikaa gradun vääntämiseen on kulunut täysimääräisesti reilu vuosi kaikkine vaiheineen. Oppariin meni vajaa puoli vuotta, vaikkakin itse analyysi- ja kirjoitusprosessi taisi viedä vain kolmisen kuukautta. Gradua tosin aloin jo hahmotella noin kolme vuotta sitten, mutta aiheeni vaihtui radikaalisti toissa syksynä Namibian-vaihdon jälkeen. Se olikin aikamoinen tempaus ja suunnanmuutos, josta nyt alan olla kuivilla. Toisaalta, tutkimus kuin tutkimus, aina se vaatii työtä ja tuo eteen yllättäviä tilanteita ja tuloksia. 

Gradu on prosessina opinnäytettä raastavampi ja kysyy sisua. Ohjaajan antama palaute ei läheskään aina hivele itsetuntoa ja välillä haluaisi vain haljeta raivosta tapaamisen jäljiltä. En tarkoita tätä pahalla enkä henkilökohtaisesti ohjaajaani kohtaan, tämä fiilis on käsittääkseni tuttua monille muillekin graduntekijöille. Työ on vähän kuin oma lapsi, jota yrittää puskea ulos elimistöstä, ja sille tulee jopa sokeaksi jossakin vaiheessa. Kun joku sitten sanoo, että työsarkaa vielä riittää ja voisitkin katsoa tätä asiaa myös ihan toisesta suunnasta, se tietysti lisää painetta. Luulit jo pusertaneesi kaikki mehut ja sitten sanotaankin, että yritä ihan kokeeksi miettiä koko homma uusiksi. 

Ylipäätään yhden ja saman asian takominen kuukausi toisensa perään alkaa jossain kohdassa väsyttää. Luulin, että oppari oli aikoinaan kotikissatesti, sillä tuolloinkin, keväällä 2009, istuskelin runsaasti kotona koneen äärellä. Kotonani, Turun Varissuolla, josta tein pitkiä kävelylenkkejä keskustaan ja välillä Kaarinaan päin, kävin sivutyönä ja vaihtelua saadakseni ostoskeskuksissa tarjoamassa ihmisille edullisempia sähkösopimuksia ja söin elääkseni eineksiä ja helppoja perusruokia. En ymmärtänyt kokkaamisesta tuon taivaallista, mutta pysyin yhä hoikkana Hese-purilaisista, salmiakkisuklaasta ja litran jäätelöpakkausten tuhoamisista huolimatta. Juoksuinnostus oli vasta kytemässä.

Silti välillä tuntuu kuin olisin tuolloin ollut fiksumpi, tai sitten elämäni oli vielä niin yksinkertaista, että oli helppo keskittyä pariin asiaan. Kokemustahan tässä on ehtinyt vuosien varrella kertyä. Sosiaalinen media on kehittynyt ja versonut uskomattoman liudan lonkeroita, jotka vaativat aikaa ja huomiota. Perinteisempi media on muuttunut. Työelämä näyttää hyvin erilaiselta. Maailma on kaikin puolin avartunut ja monimutkaistunut.

Saa nähdä, minne seikkailu seuraavaksi vie! Palkkatyön ohessa ajattelin lähteä ainakin selvittämään avopuolisoni sukujuuria. Sitä tässä on sujuvaa ohessa puuhastella, kun arkistot löytyvät omasta takaa. Oma sukupuu on jo muiden puolesta paljolti kaluttu ja koluttu ja selvitelty keskiajalle asti. Olisihan sekin ihan hienoa sitten aikanaan tarjota lapselle kattava ja kiehtova selvitys hänen juuristaan: ”Mutsi ja faija kävi vähän seikkailemassa maailmalla, että tässä sulle satu sitten isompana luettavaksi!” Mitä et tekisi sellaisen ihmisen eteen, jota rakastat? Afrikka kiinnostaa myös edelleen. Ja monenlaiset asiat rapakon toisella puolen. Paljon jännittäviä asioita maailma pullollaan. 

Mikä ihaninta, nyt on sellainen vapautunut ja onnellinen olo. Mitä vain voi tapahtua! Tämä on aina se paras tunne ennen ja jälkeen jokaisen retken, haasteen, urakan ja ihmissuhteen. Tänä kesänä tulen kyllä retkeilemään ja pogoilemaan vapaa-ajalla ympäri Pirkanmaata, jos ei muuta. Olen aina nauttinut löytöretkeilystä ja niin aion nyt tehdä.

Tässä on muuten uusin juttuni Seikkailijattarissa:

www.seikkailijattaret.fi/tervetuloa-meidan-kreviin-juoksusta-tuli-sosiaalista-seikkailua

https://www.youtube.com/embed/z628sWUcPFs” width=”560″>

Such a mess. 

Afrikka, auto, kolme nuorta ja minä ajelemassa pitkiä savannisuoria ja hyräilemässä Oasiksen Wonderwallia… Tiedäthän sen tilanteen, kun biisi alkaa ja kaikki osaavat sanat? Se oli ihana päivä. Let’s save each other everyday.

I want to go wherever you have been. ”For, verily, great love springs from great knowledge of the beloved object, and if you little know it, you will be able to love it only little or not at all.” – Leonardo da Vinci