Ihana, kamala asuminen

https://www.youtube.com/embed/0Gl2QnHNpkA” width=”560″>

Matkaopasaikojen muistoksi joskus yhteislauluna hotellin show-ryhmää kannustaessa katsomon puolella lurautettu As Long As You Love Me… Yhteishenki. 🙂

Näin aikuistumisen kynnyksellä… 🙂 Tulenko ikinä suunnittelemaan itselleni taloa? Kiinnostaako se minua koskaan henkilökohtaisesti? 

Vaikea kai arvata, että ihmettelen muusikon muuntumista arkkitehdiksi. Vaikka mitäpä ihmettelemistä siinä toisaalta on. 

Jostain toisesta tämä tuntuu ehkä kummalliselta pohdinnalta, mutta olen miettinyt, miksi haluta omakotitalo? Asun todennäköisesti tulevaisuudessa aavistuksen nykyistä tilavammassa asunnossa, mielelläni kaupunkiseudulla, mutta että ihan omassa talossa… Lapsuudessani olen asunut yhtä lailla kerros-, rivi- ja omakotitaloissa, pääosin omakotitaloissa. Olihan se mukavaa ja avaraa, ja meillä lapsilla oli tilaa meuhkata pihalla ja takapihalta aukeavassa metsässä.

Itse en kuitenkaan ole omakotitalotyyppiä. Olen ainakin tällä haavaa kaupunki-ihminen. Matkaajapersoona. Merestä ja vesistöistä viehättynyt. En kaipaa hurjasti tilaa ympärilleni, sopivasti. Vietän mielelläni aikaa kodin ulkopuolella. Kotona käyn rauhoittumassa: se saa olla sellainen pieni, suloinen soppi.

Asunnoistani suosikkini on ehkä ollut Töölön-yksiö, jossa elelin muutaman kuukauden vuonna 2010. Se oli ihanan pieni ja valoisa, sopiva yhdelle sinkkuihmiselle. Hietsun biitsi, Seurasaari ja meri lähellä. Ongelmaksi muodostui tuolloin, että muutin Töölöön Gran Canarialta. Olin lähes kahdeksan kuukauden Atlantin-komennuksen ja matkailualan hommien aikana tottunut elämäntyyliin, jossa minua harvoin näkyi kotona. Aurinko paistoi ja lämmintä riitti läpi talven. Minä patikoin ja kiertelin vapaa-ajallani ympäri saarta, söin kymmenissä eri ravintoloissa, tein pitkiä pyöräretkiä maaseudulle, opettelin surffaamaan, kokeilin laskuvarjohyppyä ja nautin karnevaaleista ja rankoista lenkeistä tuon kotisaareni helteisillä kaduilla. Välillä kokattiin, maattiin rannoilla tai vietettiin iltaa skandinaavisten kollegoiden kera. Joskus erään ruotsalaiskollegan luokseen kutsuma söötti opaspoikajoukko kysyi, josko jäisin heidän kanssaan tyynysotasille… En edelleenkään tajua, miksi kieltäydyin.

Vaatimaton kimppakämppäni sijaitsi noin kilometrin päässä rannasta ja hotellista, Arguineguinin kylässä. Se nökötti korkean ja lenkkeilyä ajatellen oivallisen mäen päällä, joten parvekkeelta pystyi näkemään merelle. Vietin parvekkeella kuitenkin hyvin vähän aikaa. Aamuisin säntäsin usein ennen töitä muutaman kilometrin mäki- ja porraslenkille. Välillä ohittaessani hotellin, jossa työskentelin, tutut siivoojat ja huoltomiehet kannustivat minua parvekkeilta viipottaessani ohi. Työpäivät olivat minulle miellyttävän vaihtelevia ja oppaan homma monenlaisine tilanteineen sopi luonteelleni. Välillä kärsittiin Euroopan lentoliikennettä ruuhkauttaneesta tulivuoren tuhkapilvestä, toisinaan talvimyrskyn riehumisesta saarella ja asiakkaille tietysti aina sattui milloin mitäkin.

Ehkä oppaan työ olisi pidemmän päälle ollut herkkua minulle, tutkimusmatkailijaluonteelle, mutta kaipasin pohjimmiltani myös jonkin verran syvällisempää työtä. Mitä pysyvämpään asumiseen tulee, törmäsin eräänä bileiltana (joita omalla kohdallani oli kuitenkin vain kohtuullisesti, sillä arvostan muutakin kuin juhlintaa) Puerto Ricossa söpöön surffaavaan matematiikanopettajaan. Siitä olisi ehkä voinut tulla jotain, mutta edellisestä pitkästä suhteestani Suomessa oli vielä liian vähän aikaa. Ajatus siitä, että olin kuin kohtalonomaisesti lähestynyt tosi kivannäköistä tyyppiä (näin baarin ovelta, että hän oli paikan söpöin kundi, joten kävelin oitis hänen luokseen, tarrasin kädestä ja sanoin, että haluan tanssia hänen kanssaan. Suosittelen toimintamallia miesten kanssa: toimii, ja näin saa täsmällisesti, mitä itse haluaa eikä tarvitse kärsiä koko iltaa turhista iskuyrityksistä ;)), joka on vielä mukava ja älykäs, alkoi välittömästi ahdistaa. Joten se siitä sillä kertaa.

Saatuani viimein lamasta huolimatta uuden tilaisuuden omalla alallani Suomessa, päädyin pitkän matkailukauteni päätteeksi Helsinkiin. Sitä ennen tosin valloitin vielä ensimmäisen vuoreni, naapurisaari Teneriffalla jököttävän Espanjan korkeimman huipun, Teiden. Itkin kiipeilyn jälkeen ilosta ja siitä, että olin selvinnyt talvesta yksin uudessa ympäristössä kaukana siitä hirveästä lamasta. Otin käsivarteen tatuoinnin, jossa lukee ”Done it”. Olin yhä hengissä.

Olin siis sitä ennen tehnyt 19-vuotiaasta lähtien kaikki kesätyöni sekä myös muita rupeamia lehtialalla toimittajana (sekä muita viestinnän tehtäviä). En todellakaan ollut kuvitellut, että valmistuttuani hyvin arvosanoin ja lähes täysien pisteiden opinnäytetyöllä medianomiksi, joutuisin oitis vaihtamaan lennosta alaa matkailun pariin. En myöskään ollut vuosiin elellyt sinkkuna, ja vaikka olin jo pariin otteeseen asunut Espanjassa, oli ”aikuiselämän” aloittaminen 25-vuotiaana espanjaa, englantia ja ruotsia työssä puhuen uusi kokemus. Olin hyvin kiitollinen melkein mistä tahansa fiksusta työstä panikoituani valmistumisen jälkeen kolme kuukautta työttömänä ja haettuani työtä kuin työtä. Pelkäsin todella tulevaisuuteni puolesta, ja samalla pitkä parisuhteeni oli myös päättynyt, mikä lisäsi tilanteen apeutta.

Töölössä vastassa oli aurinkoisen kesän jälkeen kylmä ja ankea syksy. Media-alan työ oli haastavaa ja pääsin myös matkustelemaan muutaman kuukauden välein. Lensin juhannukseksi Italiaan patikoimaan ja tapaamaan vaihtarikaveria. Syksyllä lähdin itsekseni tutkimaan Färsaaria, ja talvella perheen mukana levada-kävelyille Madeiralle. Kaipuu kauas kaihersi silti yksinäisinä iltoina suomalaisessa yksiössäni. Luovuin asunnostani ja elämästäni Suomessa ja antauduin seikkailuun. Katosin muutamaksi kuukaudeksi Uuteen-Seelantiin.

Ihastuin myös ikihyviksi yhteen kaverini asunnoista, jossa satuin bunkkaamaan kuukauden ajan eräänä kesänä. Se oli ihanan tilava, avara ja kyllä… valoisa asunto pk-seudulla. Sieltä pääsi kätevästi lenkille Malminkartanonmäelle. Vannoin, että joskus asuisin vielä samanlaisessa. Myönnän tykänneeni myös opiskelija-asunnosta, jossa asuin ennen kuin löysin siippani ja muutin hänen luokseen. Se oli opiskelija-asunnoksi valtavan siisti ja komea, loft-asunto korkealla katolla ja ikkunoilla. Lähellä yliopistoa, Kaupin lenkkeilyaluetta, keskustaa ja Tammelan toria. Samalla se toki oli myös elämäni kallein opiskelijakämppä, jollaista en välttämättä 19-vuotiaana olisi vastaanottanut. Niin ne standardit vuosien vieriessä saattavat aavistuksen muuttua.

Nykyisessä asunnossa ei ole mitään valittamista. Onhan se toki kahdelle ihmiselle vakinaisemmaksi asunnoksi hiukan piskuinen, mutta toimii toistaiseksi erittäin hyvin. 

Laskin jossain vaiheessa, että minulla on elämäni aikana ollut yli 60 kämppistä plus pari poikaystävää asuinkumppaneina, ja olen asunut porukoiden vakituisia asumuksia lukuun ottamatta noin 30 eri asunnossa sitten täysi-ikäistymisen. Mukaan en ole laskenut kymmeniä hostelli- tai hotellikämppiksiä ja -majoituksia kurssi- tai reppureissumatkoilta. Niinpä en voi sanoa olleeni erityisen kranttu asumisen ja seuran suhteen, mutta mielelläni jatkossa pitäisin ainakin muuttotahdin rauhallisempana. Vaikka matkailusta pidänkin. Sanoisin, että hyväksyn seuraavan viiden vuoden sisälle maksimissaan pari muuttoa oikeasti uuteen kotiin (ja nyt ei puhuta mistään matkailusta). Aika hurjaa, minulle. 

 

Hyvinvointi Sisustus Mieli Höpsöä

Joogahengityksen omaksumisesta

No niin! Gradun versio nummer dos matkasi tällä viikolla melkein viilattuna välitarkastukseen. Odotan tosiaankin edelleen runsaasti mietittävää ja korjattavaa. Siihen minulla onkin vielä pari kuukautta varattuna. Katsotaan, venyykö valmistuminen vielä syksylle vai olisiko aika jo valoisan vuodenajan puolella. Verrattuna viime syksyn tarkastuksen loppusaldoon, koko rakennelmaa ei enää tarvitse purkaa. Toisin sanoen, piirustukset on laadittu ja perustukset valettu; huoneilla, takalla ja vesi- sekä viemäriputkistolla jo paikkansa. Nyt on ehkä enemmän kyse siitä, voisiko takkahuoneessa olla perinteisen oven sijasta liukuovi, millaiset verhot laitetaan olohuoneeseen, tarvitaanko tulevaisuudessa lastenhuonetta ja niin pois päin. Jos gradu olisi ihminen, niin persoonallisuuden särmissä olisi yhä muokattavaa, mutta eksistentiaali- tai edes identiteettikriisin kanssa ei enää tarvitsisi painia. 

Muutenkin elämä hymyilee ja pääsen taas siirtymään kohti ”aikuismaailmaa”. Eihän yliopisto mikään lasten valtakunta sinänsä ole, mutta koulu on aina koulu. Vaikka yliopisto ei mikään varsinainen koulu olekaan, on se silti monesti paikka, jossa harjoitellaan. Olen kuitenkin ollut aina vähän hämilläni, kun opiskelijastatukseni on otettu eri puolilla vastaan kuin olisin yhtäkkiä ”vielä osaamaton” tai jollain tavalla nuortunut kymmenisen vuotta. Hakeuduin yliopistoon kuitenkin pääosin siitä pelosta, että kadottaisin oman alan työttömyyteni aikana ammattitaitoa, ja toisekseen, jotta oppisin uutta ja kehittyisin edelleen. Kolmanneksi, hain uutta suuntaa. Yliopisto ei pääosin ole paikka, jossa päntätään ulkoa ennalta lukittuja asioita, vaan tärkeää on opiskelijan oma-aloitteisuus, motivaatio, oman ajattelun ja kriittisyyden kehittyminen ja tiedonhalu. Ei siellä ihmistä koulita, siellä ihminen koulii itse itseään, vaikkakin muiden avustuksella ja muiden joukossa.

Yksi viikon parhaista uusista asioista oli jooga! Olen siis vuosikausia harrastanut juoksua, spinningiä, voimailutunteja ja kaikkea, missä hiki lentää ja syke nousee. Joogaa olen testannut vain muutaman hassun kerran uteliaisuudesta tai lähipiirin houkuttelemana. Kertaakaan se ei ole vienyt mennessään, sillä en ole ryhmäliikkuessa kyennyt keskittymään kuin fyysiseen suorittamiseen. Ensimmäistä kertaa sain jutun henkisestä puolesta kunnolla kiinni vasta Namibiassa. Kävin siellä kerran tuttavan seurassa joogatunnilla, joka ei vastannut kokemustani suomalaisesta kuntosaliympäristöstä.

Oli myöhäinen ilta, pimeää ja viileää, kuten Windhoekissa kesäkuun vaihteessa yleensä on. Avoimessa joogasalissa, jonka ympärillä vaelteli kissoja, oli kokoontuneena noin parikymmentä vannoutunutta (valkoista) jooganharrastajaa. Osa oli hyvinkin edistyneitä ja teimme hengitysharjoitusten lisäksi myös vähän akrobaattisempia liikkeitä, jotka lisäsivät autenttisuuden tunnelmaa. Tämä usein puuttuu steriileistä ”kaikille jotain” -ryhmäliikuntasaleista. Liikuin osin epämukavuusalueellani, mutta ohjaaja kierteli korjaamassa asentojamme ja muistutteli, että on kuunneltava omaa kehoa ja tehtävä liikkeet sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Eksotiikka ja ryhmän motivaatio joogarituaalin tuottamiseen toivat tekemiseen uudenlaisen henkisen ulottuvuuden. Tällä salilla oli tarina ja henki. Tällä tapahtumalla oli näille ihmisille suuri merkitys sellaisenaan. Se oli kuin hohtava henkireikä kylmyyden ja pimeyden keskellä, näin sen itselleni tämän yhden ainoan kerran aikana järkeilin. Sitten palasin helvetin kylmään kivitaloon, jossa asuin lähes kolme afrikkalaista talvikuukautta, jossa hampaat hakkasivat sekä öisen koleuden että jatkuvan murtovaraspelon ansiosta.

(Muistan edelleen ensimmäisen yksinäisen kilometrin kauppareissuni Afrikan maaperällä. Pelkäsin, koska en ollut ikinä ennen kävellyt yksin valkoisena tuolla minulle uudella mantereella. Parasta on, että eksyin ja reissusta tulikin lopulta vähän pidempi. Jouduin kysymään parilta naapuruston naiselta suuntaa, ja joku poikajoukko huuteli minulle matkalla. Tein kuitenkin ostokset ja selvisin hengissä, heh. Muistan myös kaikki juoksulenkit Dorado Parkin kumpuilevassa maastossa, joilta palatessa vahtikoirat naapureiden visusti aidatuilla ja piikkilangoitetuilla pihoilla räksyttivät vuorollaan kuin opetettu kuoro. Toisinaan joku lenkkini varrella säntäsi jostakin portista myös perääni. Silloin ajattelin, että meiltä puuttuu koira, vaikka olihan meillä toki hälytysjärjestelmä ja moninkertaisesti lukitut ovet, paikallinen talonmies sekä muuri. Ja muurissa sähköinen portti, jonka sulkeutumista odotin kärsivällisesti joka aamu lähtiessäni metsästämään taksikyytiä töihin ja ennen juoksulenkille säntäämistä. Ajattelin myös sitä 12-vuotiasta poikaa, joka tuli nälkäisen ja kotoaan karanneen pitbullin syömäksi läheisessä kaupunginosassa. Ja sitä tyttöä, joka lähibaarissa oli vilauttanut järjestysmiehelle puukkoa ja tullut vartijan ampumaksi. Muistan myös aamun, jona havahduin siihen, että poskessani ja ikenissäni oli mustelmia. Olin ollut tajuamattani niin stressaantunut kaikesta uudesta, että purin itseäni unessa poskeen.)

Toinen kerta, jolloin olen nauttinut joogasta, oli kun kävin kerran tai pari Tampereella kokeilemassa saunajoogaa. Oloni oli session jälkeen miellyttävän rento. Osin nautinto tuli siitä, että yleensä en ole osannut varautua joogasalin viileyteen ja liikkeiden rauhallisuuteen, jolloin olen kylmettynyt liikuntavermeissäni tunnin aikana. Saunassa näin ei tietenkään käynyt.

Hengitykseen keskittymisen ideaa en ennen tämän viikon joogatuntiani ollut sisäistänyt. Kaikki oli tähän asti ollut lähinnä suorittamista ja sen pelkäämistä, etten tee liikkeitä oikein. Vasta hengitykseen uppoutumisen merkityksen tajuttuani, käsitin viimein, mistä joogassa on pohjimmiltaan kysymys. Hengitin tosin tälläkin joogatunnilla mekaanisesti ja pyrkien täydelliseltä näyttävään suoritukseen. Vasta parin päivän kuluttua toisella ryhmäliikuntatunnilla hoksasin yllättäen kokeilla rentoutuksessa hengitykseen ja omaan kroppaan keskittymistä. Minulla ei ollut suorituspaineita; kukaan ei tiennyt, että keskityin hengitykseen ja sisäisiin tuntemuksiini. Niinpä onnistuin. Ensimmäistä kertaa.

Suosittelen kaikille hengitykseen keskittymistä, olipa se sitten joogasalissa tai muualla. Se lisää ainakin lyhyellä tähtäimellä positiivista ja avointa suhtautumista itseen, maailmaan ja elämään ja kohentaa hallinnan tunnetta ja suhtautumista omaan itseen. Eikä se vaadi tiettyä ympäristöä, mutta hoksaamista ja itsensä kuuntelemista kylläkin. Ja siihen voi lisätä oman tarpeen ja kiinnostuksen mukaan aina uusia elementtejä; liikkeitä, filosofiaa, meditaatiota, harrastuspaikkoja ja -ryhmiä ja niin edelleen. Vaikka juoksua, jos siltä tuntuu. Kysykää vaikka kirjailija Haruki Murakamilta!

Hyvinvointi Liikunta Mieli Opiskelu