Ihana, kamala asuminen
https://www.youtube.com/embed/0Gl2QnHNpkA” width=”560″>
Matkaopasaikojen muistoksi joskus yhteislauluna hotellin show-ryhmää kannustaessa katsomon puolella lurautettu As Long As You Love Me… Yhteishenki. 🙂
Näin aikuistumisen kynnyksellä… 🙂 Tulenko ikinä suunnittelemaan itselleni taloa? Kiinnostaako se minua koskaan henkilökohtaisesti?
Vaikea kai arvata, että ihmettelen muusikon muuntumista arkkitehdiksi. Vaikka mitäpä ihmettelemistä siinä toisaalta on.
Jostain toisesta tämä tuntuu ehkä kummalliselta pohdinnalta, mutta olen miettinyt, miksi haluta omakotitalo? Asun todennäköisesti tulevaisuudessa aavistuksen nykyistä tilavammassa asunnossa, mielelläni kaupunkiseudulla, mutta että ihan omassa talossa… Lapsuudessani olen asunut yhtä lailla kerros-, rivi- ja omakotitaloissa, pääosin omakotitaloissa. Olihan se mukavaa ja avaraa, ja meillä lapsilla oli tilaa meuhkata pihalla ja takapihalta aukeavassa metsässä.
Itse en kuitenkaan ole omakotitalotyyppiä. Olen ainakin tällä haavaa kaupunki-ihminen. Matkaajapersoona. Merestä ja vesistöistä viehättynyt. En kaipaa hurjasti tilaa ympärilleni, sopivasti. Vietän mielelläni aikaa kodin ulkopuolella. Kotona käyn rauhoittumassa: se saa olla sellainen pieni, suloinen soppi.
Asunnoistani suosikkini on ehkä ollut Töölön-yksiö, jossa elelin muutaman kuukauden vuonna 2010. Se oli ihanan pieni ja valoisa, sopiva yhdelle sinkkuihmiselle. Hietsun biitsi, Seurasaari ja meri lähellä. Ongelmaksi muodostui tuolloin, että muutin Töölöön Gran Canarialta. Olin lähes kahdeksan kuukauden Atlantin-komennuksen ja matkailualan hommien aikana tottunut elämäntyyliin, jossa minua harvoin näkyi kotona. Aurinko paistoi ja lämmintä riitti läpi talven. Minä patikoin ja kiertelin vapaa-ajallani ympäri saarta, söin kymmenissä eri ravintoloissa, tein pitkiä pyöräretkiä maaseudulle, opettelin surffaamaan, kokeilin laskuvarjohyppyä ja nautin karnevaaleista ja rankoista lenkeistä tuon kotisaareni helteisillä kaduilla. Välillä kokattiin, maattiin rannoilla tai vietettiin iltaa skandinaavisten kollegoiden kera. Joskus erään ruotsalaiskollegan luokseen kutsuma söötti opaspoikajoukko kysyi, josko jäisin heidän kanssaan tyynysotasille… En edelleenkään tajua, miksi kieltäydyin.
Vaatimaton kimppakämppäni sijaitsi noin kilometrin päässä rannasta ja hotellista, Arguineguinin kylässä. Se nökötti korkean ja lenkkeilyä ajatellen oivallisen mäen päällä, joten parvekkeelta pystyi näkemään merelle. Vietin parvekkeella kuitenkin hyvin vähän aikaa. Aamuisin säntäsin usein ennen töitä muutaman kilometrin mäki- ja porraslenkille. Välillä ohittaessani hotellin, jossa työskentelin, tutut siivoojat ja huoltomiehet kannustivat minua parvekkeilta viipottaessani ohi. Työpäivät olivat minulle miellyttävän vaihtelevia ja oppaan homma monenlaisine tilanteineen sopi luonteelleni. Välillä kärsittiin Euroopan lentoliikennettä ruuhkauttaneesta tulivuoren tuhkapilvestä, toisinaan talvimyrskyn riehumisesta saarella ja asiakkaille tietysti aina sattui milloin mitäkin.
Ehkä oppaan työ olisi pidemmän päälle ollut herkkua minulle, tutkimusmatkailijaluonteelle, mutta kaipasin pohjimmiltani myös jonkin verran syvällisempää työtä. Mitä pysyvämpään asumiseen tulee, törmäsin eräänä bileiltana (joita omalla kohdallani oli kuitenkin vain kohtuullisesti, sillä arvostan muutakin kuin juhlintaa) Puerto Ricossa söpöön surffaavaan matematiikanopettajaan. Siitä olisi ehkä voinut tulla jotain, mutta edellisestä pitkästä suhteestani Suomessa oli vielä liian vähän aikaa. Ajatus siitä, että olin kuin kohtalonomaisesti lähestynyt tosi kivannäköistä tyyppiä (näin baarin ovelta, että hän oli paikan söpöin kundi, joten kävelin oitis hänen luokseen, tarrasin kädestä ja sanoin, että haluan tanssia hänen kanssaan. Suosittelen toimintamallia miesten kanssa: toimii, ja näin saa täsmällisesti, mitä itse haluaa eikä tarvitse kärsiä koko iltaa turhista iskuyrityksistä ;)), joka on vielä mukava ja älykäs, alkoi välittömästi ahdistaa. Joten se siitä sillä kertaa.
Saatuani viimein lamasta huolimatta uuden tilaisuuden omalla alallani Suomessa, päädyin pitkän matkailukauteni päätteeksi Helsinkiin. Sitä ennen tosin valloitin vielä ensimmäisen vuoreni, naapurisaari Teneriffalla jököttävän Espanjan korkeimman huipun, Teiden. Itkin kiipeilyn jälkeen ilosta ja siitä, että olin selvinnyt talvesta yksin uudessa ympäristössä kaukana siitä hirveästä lamasta. Otin käsivarteen tatuoinnin, jossa lukee ”Done it”. Olin yhä hengissä.
Olin siis sitä ennen tehnyt 19-vuotiaasta lähtien kaikki kesätyöni sekä myös muita rupeamia lehtialalla toimittajana (sekä muita viestinnän tehtäviä). En todellakaan ollut kuvitellut, että valmistuttuani hyvin arvosanoin ja lähes täysien pisteiden opinnäytetyöllä medianomiksi, joutuisin oitis vaihtamaan lennosta alaa matkailun pariin. En myöskään ollut vuosiin elellyt sinkkuna, ja vaikka olin jo pariin otteeseen asunut Espanjassa, oli ”aikuiselämän” aloittaminen 25-vuotiaana espanjaa, englantia ja ruotsia työssä puhuen uusi kokemus. Olin hyvin kiitollinen melkein mistä tahansa fiksusta työstä panikoituani valmistumisen jälkeen kolme kuukautta työttömänä ja haettuani työtä kuin työtä. Pelkäsin todella tulevaisuuteni puolesta, ja samalla pitkä parisuhteeni oli myös päättynyt, mikä lisäsi tilanteen apeutta.
Töölössä vastassa oli aurinkoisen kesän jälkeen kylmä ja ankea syksy. Media-alan työ oli haastavaa ja pääsin myös matkustelemaan muutaman kuukauden välein. Lensin juhannukseksi Italiaan patikoimaan ja tapaamaan vaihtarikaveria. Syksyllä lähdin itsekseni tutkimaan Färsaaria, ja talvella perheen mukana levada-kävelyille Madeiralle. Kaipuu kauas kaihersi silti yksinäisinä iltoina suomalaisessa yksiössäni. Luovuin asunnostani ja elämästäni Suomessa ja antauduin seikkailuun. Katosin muutamaksi kuukaudeksi Uuteen-Seelantiin.
Ihastuin myös ikihyviksi yhteen kaverini asunnoista, jossa satuin bunkkaamaan kuukauden ajan eräänä kesänä. Se oli ihanan tilava, avara ja kyllä… valoisa asunto pk-seudulla. Sieltä pääsi kätevästi lenkille Malminkartanonmäelle. Vannoin, että joskus asuisin vielä samanlaisessa. Myönnän tykänneeni myös opiskelija-asunnosta, jossa asuin ennen kuin löysin siippani ja muutin hänen luokseen. Se oli opiskelija-asunnoksi valtavan siisti ja komea, loft-asunto korkealla katolla ja ikkunoilla. Lähellä yliopistoa, Kaupin lenkkeilyaluetta, keskustaa ja Tammelan toria. Samalla se toki oli myös elämäni kallein opiskelijakämppä, jollaista en välttämättä 19-vuotiaana olisi vastaanottanut. Niin ne standardit vuosien vieriessä saattavat aavistuksen muuttua.
Nykyisessä asunnossa ei ole mitään valittamista. Onhan se toki kahdelle ihmiselle vakinaisemmaksi asunnoksi hiukan piskuinen, mutta toimii toistaiseksi erittäin hyvin.
Laskin jossain vaiheessa, että minulla on elämäni aikana ollut yli 60 kämppistä plus pari poikaystävää asuinkumppaneina, ja olen asunut porukoiden vakituisia asumuksia lukuun ottamatta noin 30 eri asunnossa sitten täysi-ikäistymisen. Mukaan en ole laskenut kymmeniä hostelli- tai hotellikämppiksiä ja -majoituksia kurssi- tai reppureissumatkoilta. Niinpä en voi sanoa olleeni erityisen kranttu asumisen ja seuran suhteen, mutta mielelläni jatkossa pitäisin ainakin muuttotahdin rauhallisempana. Vaikka matkailusta pidänkin. Sanoisin, että hyväksyn seuraavan viiden vuoden sisälle maksimissaan pari muuttoa oikeasti uuteen kotiin (ja nyt ei puhuta mistään matkailusta). Aika hurjaa, minulle.