Kertomaton tarina menneestä

Kiva pariskuntalauantai Helsingissä oli ehdottomasti koko tammikuun vaikein päivä… Niin paljon ihanasti tuoksuvia ja kahviloihin ja kauppoihin ladottuja namupaloja. Ehkä kamalinta oli ulkomaalainen irtokarkkeja popsiva pariskunta, joka sattui samaan hissiin Stockalla… Sitä kirpeiden kokismellien sokerista aromia! Pystyin silti yhä pidättäytymään. En laske espresso con mieleä sokerituotteeksi… Enkä kotona paistettuja banaaniohukaisia (aineksina banaani, pari kananmunaa ja leivinjauhetta).

Ilo kokonaisuuden kriteerit täyttävästä gradusta on vaihtunut taas pieneen päänpaukahdustilaan. En onneksi ole suinkaan maailman ainut gradusta ajoittain ahdistunut ihminen. Ilmeisesti siitä voi myös selvitä ehjänä. Käsittääkseni kokemani vuoristoratamaiset fiilikset ovat ihan normaaleja. Koen jonkin verran paineita työstä, minkä on kai jo aiemmista postauksista voinut päätellä. Huomenna ajattelin alkaa kunnolla asettelemaan grande finalea omasta mielestäni lopulliseen järjestykseen. Luku kerrallaan työ luettavaan muotoon, ei aukkoja tai sekavuuksia. Huh. Olen kai ollut kamalan kunnianhimoinen, mutta tästä tulee nyt sellainen kuin tästä tulee. Se riittää.

Muistin juuri yhden elämäni todella paineistetuista päivistä… Lakkiaispäivä. Hetki ennen lakkiaisia, kun vanhempani olivat hakemassa sukulaisia mukaan Kotkan kirkossa pidettyyn seremoniaan, itkin purkautuvaa ahdistusta ulos. En ole koskaan ennen kertonut siitä. Kuten en myöskään koulukiusaamisesta tai mistään, mikä olisi voinut huolestuttaa vanhempiani… Siitä, että lintsasin lukiossa useilta tunneilta, joilla joutui esiintymään, koska olin alkanut kärsiä paniikkikohtauksista, ja sain siksi huonompia numeroita kuin olisin muuten saanut. Kirjoitukset sujuivat keskinkertaisesti, tuloksina C:tä ja M:ää; nyt olen siihen tyytyväinen, koska ne arvosanat eivät sinänsä kerro mitään. Tiedän esimerkiksi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan läpäisseet kirjoituksia, mutta pärjäävät silti erinomaisesti elämässään. Anyway, silloin tulkitsin itkuni niin, että olin selvinnyt, joka tapauksessa ja vielä ihan ookoo hankalaan olooni nähden. Vielä pieni puristus, ja sitten olisin vapaa. Vapaa ahdistavasta laatikosta, pienestä kaupungista, jossa koin, että kuvani itsestäni oli saastunut. Hassu ajatus. 

Siinä mielessä oikea, että siitä aukesi ihan uusi polku, tai montakin. Mutta se itku oli kamala hetki, ehkä samanlainen kuin se päänpaukahdusolo, joka tässä gradun aikana on välillä iskenyt. Nyt pääni paukahtaa kaikesta maailman kamaluudesta, kaikesta siitä, mitä olen kokemalla ja lukemalla oppinut tästä valtavasta pallosta. Tuolloin 18-vuotiaana tunsin ainoastaan pienen, puristavalta ja rajoittavalta tuntuvan kaupungin, jossa koin olevani liiaksi vain koulukiusattu. Sittemmin hankin useita kokemuksia, joiden toivoin vievän kohti sitä tyyppiä, joka oikeasti olin. Olen aina tuntenut sen tyypin, vaikka moni ilkeä ihminen on jättänyt sen huomiotta ja päättänyt, että olen joku muu. Onneksi olen tavannut elämässäni aivan tavattoman määrän mahtavia ihmisiä, jotka ovat nähneet minut sellaisena kuin olen. Kaikkialta maailmasta, eri elämänvaiheista.

Ja kokeilematta et voi tietää, kuka se on, joka sinut pelastaa. Ei aina se, ketä odotit.

Piilotin nuorempana ahdistuksen meikin alle. Olin lukioikäisenä hyvin huoliteltu enkä käyttänyt ainuttakaan epänaisellista vaatekappaletta. Se oli ehkä tapa kätkeä huono olo. Ajattelin, että jos tulisin huomatuksi kauneuden kautta, häpeällinen kuva koulukiusatuksi tulleesta nörttitytöstä katoaisi jonnekin sinne alle. Jälkikäteen en ymmärrä, mitä pahaa olisi ollut esimerkiksi siinä, että olisin suoraan kertonut, että minusta tuntui kurjalta. Julkisesti. Eihän se minun vikani ollut. Olen jostain syystä koittanut suojella kiusaajia, kuin heikompia, kuin ihmisiä, jotka eivät kykene toimimaan paremminkaan. Olin kuin sellainen äitihahmo, joka yrittää samalla kannatella omia rippeitään ja ymmärtää, että kiusaajaraukat yrittävät käsitellä omia traumojaan oudolla tavalla. Oli huono idea vähätellä ongelmaa, kantaa itselle liian suurta taakkaa, ja vähätellä muiden kykyä ratkoa vääränlaista käyttäytymismallia. Ikään kuin hiljaa hyväksyä se. Siksi, kun nyt muutenkin käsittelen erilaisia vääryyksiä ja epäkohtia, voin kai olla tässäkin asiassa avoin ja rehellinen. Let go of it. Tämä on yksi niistä vääryyksistä, joista minulla on henkilökohtaista kokemusta.

Yksi syy, miksen ole ollut kovin avoin kiusaamiskokemuksistani, on ollut se, että en kestä raukoittelua ja pahoillaan olemista. En ole paennut sotaa, asunut slummissa, ollut kovin sairas (koputan puuta) tai todella kärsinyt elämässäni jostakin vakavasti rajoittavasta puutteesta. Minulla on aina ollut katto pään päällä, ystäviä ja sukulaisia ympärillä, vaihteleva määrä rahaa käytettävissäni, melkein aina töitäkin, olen päässyt matkustelemaan ja harrastamaan, toteuttamaan suuren osan unelmistani, toteuttamaan itseäni, rakastanut ja saanut rakkautta, syönyt hyvin ja ties mitä. Olen etuoikeutettu, maailman mittakaavassa. Suurin osa elämästäni on ollut ihanaa aikaa, joten en tarvitse erityistä myötätuntoa. Toivoisin ennemmin, että ihmisistä tulisi suvaitsevaisempia, henkisesti vahvempia ja empaattisempia toisiaan kohtaan. Surkuttelu ei auta, mutta virheitään voi tulevaisuudessa korjata.

Tiedän, että on valitettavasti olemassa myös ihmisiä, jotka eivät näistä kiusaamiskokemuksista ole selviytyneet yhtä hyvin. Kiusaaminen on pahaksi yhtä lailla sille, joka kiusaa ja sille, jota kiusataan. Kumpikin osapuoli tarvitsee jonkinlaista apua. Suoraan sanottuna, kiusaaminen on pahimmillaan hengenvaarallista, ja vähintään se merkittävästi huonontaa yksilöiden kokemaa elämänlaatua hyvinkin pitkällä aikavälillä. Se käy kalliiksi yhteiskunnalle. Aina kiusaamisesta jää vähän sellainen epävarma olo, joka voi myöhemmin elämässä paljonkin rajoittaa ihmisen valintoja tai uskomuksia omista kyvyistään. En osaa sanoa, missä määrin se on minua rajoittanut, mutta pyrin ainakin olemaan asettamatta itselleni tarpeettomia rajoituksia. Kiusaaminen teki minusta allergisen rajoituksille.

Kasvaminen ja oppiminen on kyllä mahtavaa. Tässä sitä nyt ollaan. Voin olla täysin avoin ja rehellinen kohtaamistani ikävyyksistä, joista joskus vaikenin visusti. Olen saanut tämän asian käsiteltyä itseni kanssa. Nyt voin hermoilla uusien asioiden kimpussa, vähän erilaisten.

 

Siinä se flirttailee ja keimailee, mutta turhaan. Jätin konvehdin syömättä.

16300255_10155104767513578_9020888104675084269_o.jpg

 

Suhteet Oma elämä Mieli Opiskelu

Vaihtoehtoisia pohdintoja

Ei edelleenkään sokeria, vaikka kuukauden tässä kohdassa vähän tekisikin mieli. Vaikken yleensä tykkää tänne politiikasta kirjoitella, niin kyllähän sokeritujaus jo menisi Trumpin kauden alun käänteitä seuratessa. Esimerkiksi inttäminen virkaanastujaisten seuraajista on sen verran ”leffamakeisten” arvoista hämmästeltävää. Eikä kotimaisenkaan politiikan teko niin mairittelevalta näytä, mutta hienoa, että lehdistö ja kansalaiset pysyvät valppaina. Se olisi tässä maailmassa hyvin toivottavaa. Googlasin jo sokerittomia jälkkäreitä, kuten taatelivanukasta tai banaanikakkua, mutta ehkä yksi viikonloppu menee vielä smoothien voimin. Ja huraa, pitkästä aikaa kuukausi, jolloin olen joka viikko voinut harrastaa liikuntaa ilman sairauskatkoja! Onko minulla kenties ollut joku superpöpö elimistössä aiemmin? Tai ehkä vain liikaa kasautunutta stressiä työn alla olleista tehtävistä. Nyt suma on onneksi helpottanut, ja tekeillä on yhteenveto menneiden kolmen vuoden, ehkä pidemmänkin ajanjakson, opetuksista.

Viikonloppuna luvassa piipahdus DocPoint-festareilla Helsingissä ja ravintolatestailua SYÖ-viikoilla. Aiemmilla visiiteillä on tullut testailtua Korttelissa dumplingeja ja tapaksia, olisiko vuoro etsiä nepalilaista tai pihviä jostain päin kaupunkia. Tämä on tällaista monikulttuurista kotimaan matkailua. Periaatteessa voidaan melkein laskea uudenvuodenlupauksen kotikaupungin seikkailuksi (ainakin joskus tulevaisuudessa), sillä ollaanhan edelleen kasvukolmion piirissä. Tai sitten tämän voi lukea vaihtoehtoiseksi faktaksi.

Kulttuureista puheen ollen, pohdin tänään hetken, miten hauskaa tulee olemaan, jos muutaman vuoden kuluttua voimme kutsua pikku talouttamme perheeksi. Versot eivät ole ihan lähivuosien juttu, mutta jos joskus nelikymppisenä ovat, niin minusta tulee olemaan mitä mielenkiintoisinta tutustuttaa jälkikasvu sukujensa historiaan. Siinä on iltasatua kerrakseen sille mukulalle (koska oletan, että niitä olisi yksi kappale). On vähän Aasiaa ja itänaapuria, karjalaisuutta, suomenruotsalaisuutta… Olisinko ikinä kuvitellut, että perhe-elämä olisi näin mielikuvitusta kutkuttavaa? En, koska olen pelännyt, että perhe-elämä tarkoittaisi jonkin laatikon sisälle jähmettymistä. Tässä suhteessa se ei sitä tarkoittaisi, edes lisääntymistilanteessa. Saisin uurastaa lapseni kulttuurillisen tiedostavuuden ja monipuolisen ajattelun eteen.

Olemme kuitenkin niitä pariskuntia, jotka haluavat ennen mahdollista lastenhankintaa tehdä elämässä muutakin. Niitä, jotka pelkäävät, miten kersat vaikuttaisivat koko kuvioon, ja jotka ottavat rauhallisesti toiseen tutustumisen ja toisen seurasta nauttimisen. Ehkä sitten, kun emme enää neuvottele keskenämme asioista Hapsiais-hahmojen avustuksella, olemme kypsiä vanhemmiksi. 

 

 

 

Hyvinvointi Liikunta Vanhemmuus Ajattelin tänään