Kävin täällä kopsailemassa blogipäivitykseni, kun ei minulla muualla näitä intti- sun muita tarinoita ole tallennettuna, ja samalla uppouduin jälleen noihin hämmentäviin päiviin. Uskomatonta, että tällainenkin ajanjakso mahtuu menneisyyteen. Jännitys kuulapäiden seassa ennen alokasbussiin astumista, kaikki ne leiri- ja marssivuorokaudet Itä-Suomen metsissä, tahattomat kokemattomuuttaan hölmöilyt, Ruotuväki-kuukaudet, mahtava porukkahenki loppupalveluksen ajan ja kaikki ne kirjavat kokemukset. Loppuun tai käytännössä jo palveluksen ulkopuolelle mahtui vielä se pakollinen romanssi inttikaverin kanssa, mikä näin jälkikäteen ajateltuna lähes kuului käsikirjoitukseen.

Nyt on palveluksen päättymisestä jo yli kolme vuotta aikaa. Olisinko jättänyt menemättä? Näin tiedusteli tuttava ihan viime aikoina kuultuaan menneisyyden seikkailuistani. En olisi. Vaikka joskus sitä miettii, olisiko pitänyt elää ”normaalimmin”. Mutta samalla periaatteella olisin voinut jättää tekemättä muutaman muunkin äärimmäisen mielenkiintoisen reissun. Olisin voinut jättää välistä Namibian, Kenian, Ugandan ja Etelä-Sudanin. Olen todella iloinen siitä, että en jättänyt. 

Entä oliko intistä minulle hyötyä? Ihan yhtä paljon kuin vaikkapa edellä luettelemistani muista elämänjaksoista. Eihän sitä koskaan täysin ennalta voi suunnitella, mitä seuraavaksi tulee. Ja itsestä se myös on kiinni, mihin tietojaan ja taitojaan käyttää. Mahdollisuudet ovat monet. Olisi tietysti hienoa, jos kaikki työnantajat ymmärtäisivät, mitä erilaiset palvelusarvot ja -arviot kertovat ihmisestä, ja ettei ole itsestäänselvyys, että tietty määrä kuukausia intissä ylipäätään täyttyy. Mitä se vaatii, että ihminen kohtaamastaan vastustuksesta huolimatta täyttää itselle asettamansa tavoitteet? Itse olen myös yhä hyvää pataa niiden kanssa, jotka lähipiirissä karsastivat ja kauhistelivat ajatusta minusta asepalveluksessa joko ideologisista tai muista syistä. Minusta on äärimmäisen tärkeää kuitenkin pyrkiä olemaan diplomaattinen ja myös pohtimaan mahdollisesti tarpeen mukaan omia kantoja uusiksi.

Edelleen muistelen lämmöllä ja huvittuneisuudellakin monia palvelushetkiä ja niihin liittyneitä ihmisiä. Elän erilaista vaihetta kuin parikymppiset entiset inttitoverit, joten olen heistä pitkälti erkaantunut. Joskus saattanut pyytää juttuun haastateltavaksi tai törmännyt vaikka kadulla ja vaihtanut muutaman sanan. 

Alkuvaikeuksien jälkeen olen palannut takaisin alalle, jolta hetkeksi ”karkasin”. Olen varmaan täällä jo maininnutkin tv-toimittajuudesta Namibian yleisradiossa, freelancer-keikoista Suomessa erilaisille medioille, humanitaarisen journalismin Itä-Afrikan kurssireissusta Rauli Virtasen opiskelijaryhmässä, ja parhaillaan näyn uutistoimittajana Forssan Lehdessä. Muitakin alan virityksiä on tulevaisuuden varalle käynnissä. Paljon puhuttu gradu on vaiheessa ja toivottavasti tulevan syksyn ykkösprojekti. Kesä on ollut töiden ja vapaa-ajankin kannalta ihan mahtava. Sanoisin siis, että jatko-opinnoista ainakin koen olleen ammatillisesti hyötyä. Ja kyllä intistäkin on ollut, mutta ei mielestäni riittävästi ottaen huomioon, miten paljon aikaa palvelus vie ja mitä kaikkea sieltä on mahdollista ammentaa johtamistaidoista erikoistaitojen hiontaan ja elämänkokemukseen.

Mietin, että mikä voisi olla seuraava hurja veto elämässä, ja niinpä päädyimme avopuolison kanssa viinilasillisen ääressä maalailemaan ajatusta häistä Keski-Aasian aroilla. Se ainakin kuulostaisi ihan hauskalta. You never know. Sitä ennen ajattelin elää hetkessä niin paljon, että hankin tänä syksynä oikeasti porukkaharrastuksen, johon pystyn sitoutumaan. Jotain oman aikataulun ja jaksamisen mukaan säädeltävää, liikunnallista, ei-liian-sitovaa eikä liian tavoitteellista, mutta sopivasti ja pystymisen mukaan vaihdeltavasti. Olen kuitenkin esimerkiksi parantanut juoksutahtiani muutamilla minuuteilla seitsemän vuoden takaisiin suorituksiini, ja haluaisin pitää sykettä yllä ja ehkä vieläkin kehittyä. Ja kun kökkii pitkään samalla paikkakunnalla, alkaa kaivata muutakin seuraa kuin oma kumppani tai vaihtuvat projektijengit ja opiskelijaryhmät.

En tiedä sotilaallisuudesta arjessani, mutta yritän olla ansaitsemieni nappuloiden arvoinen tekemisissäni. Muuten sanoisin olevani seestyneempi kuin palveluksen alussa. Niin seestynyt kuin minä voin henkilökohtaisesti ja kolmenkympin kriisin mentyä olla.

P.S. Tajusin erästä Hesarin eriarvoistumista käsittelevää kolumnia lukiessani, että en kai ole ikinä tehnyt selväksi, että ”urbaanit media-alan työläisetkin” voivat olla taustoiltaan landeja, eli Kotkassa olen ison osan lapsuuttani viettänyt. Perheeni on ”ihan tavallinen”, keskiluokkainen, eivätkä vanhempani ole suuntautuneet media-alalle, lukuun ottamatta paikallislehtialalla aikoinaan vaikuttanutta isäpuolta.

Jotain kertonee se, että tulin vasta ajatelleeksi, että jos ja kun valmistun maisteriksi, olen omien vanhempieni ensimmäinen yliopistotutkinnon suorittanut jälkeläinen. Sille ei siis ole laitettu erityistä painoarvoa, vaikka toki sitä arvostetaan. Muuten laajennettuun perheeseeni kuuluu niin duunaria, maisteria kuin ammattikorkeakoululaista ja kaikkia kohdellaan tasaveroisina. (Ja se, kellä varmimmat ja rahakkaimmat työt tällä hetkellä mahdollisesti on, on se duunari.) Mutta jep, apua ja tukea koen tarvittaessa aina vanhemmilta saaneeni eikä mihinkään tiettyyn koulutukseen tai suuntaan painostettu. Kauhisteltu on valintoja monta kertaa, mutta kuten äitini aina sanoo: ”Olen jo tottunut tähän.”