Vuoden resepti: Kreikkalainen kasvispastitsio Hesarin ohjeella. Kannattaa testata myös The Stew ja paahdetut kikherneet, nam.

Vuoden ravintolakokemus: Hesen vekehampparit kotiinkuljetuksella tai itse noudettuna. (Tähän tämä kulinarismi on korona-aikana mennyt!)

Vuoden paras leffa: Björn Rungen The Wife (2017). Glenn Close on mahtava tässä. Miehensä varjossa elänyt Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajan vaimo alkaa miettiä menneisyyden kompromisseja, salaisuuksia ja petoksia, kuten Google elokuvan esittelee.

Vuoden sarja: Kympin uutiset.

Vuoden kirja: Olen lukenut tänä vuonna vajaat 70 kirjaa. Parhaaksi arvioin luultavasti Tero Valkosen (2020, Siltala) suomentaman David Foster Wallacen Päättymättömän riemun (1996). Muita loistavia ovat olleet Rasi-Koskisen REC, Atwoodin Orjattaresi, Kontulan Pikkuporvarit, Ishiguron Klara ja aurinko, Gyasin Matkalla kotiin, Ruskinin Työ, talous ja sielu, Aureliuksen Meditations, Liksomin Hytti nro 6, Brinkmannin Mitä on olla ihminen?, Bazterrican Rotukarja,  Kytömäen Margarita, Vargas Llosan Keltin uni, Hashemzadeh Bonden Olimme kerran jne.

Vuoden musiikkikappale: Marzi Nymanin ja Länsi-Uudenmaan musiikkiopiston 50-vuotisjuhlasinfoniaorkesterin Hendrix-versio Bob Dylanin All Along The Watchtowerista. En pystynyt kahteen päivään nauttimaan muusta musiikista kuultuani Nymanin kitarasooloja juttukeikan ohessa konsertissa. Lisäksi kaikki pojan opettelemat laulut ja säkeet loppuvuodesta.

Vuoden isoin oppi: Avoimuus, omana itsenä oleminen, rehellisyys.

Vuoden pelottavin kokemus: Viisurileikkaukset, työmatkat omalla autolla kelissä kuin kelissä.

Vuoden vaatekappale: Mustat housut.

Vuoden liikunnallinen saavutus: Viidentoista minuutin satunnaiset juoksulenkit kesällä. (Karmivaa, tähän tämä todella on mennyt!)

Vuoden paras hetki: Töissä onnistuminen, uuden oppiminen ja ilahduttavat hetket ihmisten parissa. Hyvä palaute kirjan käsikirjoituksesta sekä kirjoittamisen ja lukemisen tuottama flow. Se, kun poika makasi kesällä uimarannalla ”uinnin” jälkeen männyn alla ja katseli harvinaisen vaiti korkeuksiin. Se, kun nyt parivuotias poika puhuu paljon ja monipuolisia lauseita, ja käyttää termejä, kuten: ”puhallinsoitinorkesterin konsertti” tai ”ukonilman asiantuntija”, jotka hän on oppinut kirjoista ja videoilta. Tai ”Achtung!” Tai ”Loppu slut!”

Vuoden uusi kokemus: Taaperon vanhemmuus, käsikirjoituksen tarjoaminen kustantamoille, oman auton hankkiminen, oman kodin ostaminen. Oman itsensä hyväksyminen ja omana itsenään oleminen esimerkiksi töissä. Nuorempana oli hirveä pelko, ettei ole oikeanlainen tai ei osaa riittävästi ja silloin sortui esittämään helposti rooleja. Toki olin nuorena monesti hyvin rohkea eri tilanteissa ja osaava myös. Katselin eräänä päivänä tyytyväisenä mukiinmenevää, ehkä 20-vuotiaana kirjoittamaani juttua, ja olen kiitollinen siitä, että isäpuoleni avustuksella pääsin 19-vuotiaana ekaan kesätyöhöni alalle. Sen jälkeen on tullut nähtyä ja tehtyä alalla paljon ja monipuolisesti ulkomaita, kaupallista tv-yhtiötä ja Kauppalehteä myöten. Oman alan työpaikat olen saanut sittemmin verkostoitumalla tai omin voimin. Tästä on hyvä jatkaa itsestään ja maailmasta oppineena.

Vuoden moka: –

Vuoden huono tapa: En keksi mitään kummempaa.

Uuden vuoden lupaus: Teen kirjani valmiiksi kustannustoimittajan jollain lailla sparraamana, teen tutkivaa journalismia ja ulkomaihin liittyvää journalismia, jatkan säännöllistä liikkumista, kunhan olen toipunut viisurileikkauksista.

En ehtinyt lähteä mukaan koulukiusaamisen vastaiseen kampanjointiin, kuten aiemmin tänä vuonna suunnittelin, mutta testasin lyhytterapian lähestymistapaa omien kiusaamiskokemuksieni käsittelyyn. Lisäksi luen parhaillaan kyseiseen terapiamuotoon liittyvää, maallikoille suunnattua Uusitalo-Arolan ja Mannisen kirjaa Terapian tarpeessa? Lyhytterapeuttinen itsehoito.

Kolmen kerran etäkeskustelu itselle tuntemattoman ihmisen kanssa auttoi minua jo asettamaan itselleni tavoitteita ja ottamaan konkreettisia askelia paremmin voimisen tiellä vuosia sitten tapahtuneiden asioiden jälkeen. Käytännössä totesin, että olen jo hyvässä matkassa muuttumassa entistä ehommaksi itsekseni ja siksi uudet positiiviset muutokset sopivat hyvin juuri tähän kohtaan elämässäni. Onnistumisen mahdollisuudet oman ajattelun ja toiminnan muokkaamisessa ovat siis valoisat, ja voimavarojakin piisaa nyt.

Kiusaamiskokemusten käsittely on venynyt tänne neljänkympin korville, sillä nuorempana niiden läpikäyminen olisi aiheuttanut minulle häpeää ja kelpaamattomuuden tunnetta, joita vastaan taistelin silloin muuttamalla ylipäätään puitteitani ja elämäntyyliäni lähemmäs sitä, mitä itse toivon. En tiedä, olisiko minulla ollut opintojen, työkokemusten ja nuoruuden kokemisen ohessa voimavaroja käydä läpi lähihistorian tuskallisempia kokemuksia vai olisiko se jopa jarruttanut niistä ylitse pääsemistä?

Kipeistä muistoista ei toki ikinä pääse täysin eroon ja ne voivat pompata silmille myöhemmin elämässä kriisitilanteissa. Minulla oli nyt äitiyden voimaannuttamana hyvä, myönteinen kriisi meneillään, jolloin uskalsin kurkistaa kauas taakseni. Mitä kiusaaminen teki minulle? Miten se vaikutti minäkuvaani ja kokemiini mahdollisuuksiin elämässä? Millaisia ratkaisuja se on saanut minut tekemään vuosien varrella? Onko se estänyt tai estääkö se minua elämästä oman näköistä elämää edelleen jollain tavalla?

Kaikkiaan olen mielestäni onnistunut elämään hyvinkin itseni näköisesti. On kuitenkin osa-alueita, joihin kiusaaminen ja ehkä jotkut muutkin kokemukset elämässä ovat painaneet lievää varjoa. Niihin pystyn nyt keskittymään ja tarttumaan töihin konkreettisesti. Mitä minä haluan elämältäni aidosti nyt ja tulevaisuudessa? Kuka haluan olla? Mikä tuo minulle merkityksellisyyttä? Mitä pitäisi lisätä ja mitä vähentää?

Jes, raksi ruutuun: Uskalsin ja sain viimein käsiteltyä aihetta kiusaaminen vieraan ihmisen kanssa, ja voin siitä julkisestikin kertoa, esimerkiksi tässä.

Ei se olekaan niin kummallista tai vaikeaakaan lopulta.

Töissä menee mukavasti, ja koen todellakin tekeväni oikeanlaisia töitä omalla alallani. On kuitenkin totta, että vaatii vuosien puurtamista, toivomista, yrittämistä ja erehdyksiä, että pääsee lähemmäs itselle tärkeitä maaleja. Nyt näin on, ja miten paljon vaivaa, aikaa, miettimistä ja murehtimista tämäkin on vaatinut! Asioihin perehtyminen, itsensä haastaminen ja voittaminen erilaisissa tilanteissa, kirjoittaminen, opiskelu, paineensieto, tutkimustyö, selvittely ja yhteiskunnan toimintakykyyn myönteisesti vaikuttaminen ovat kuitenkin ominta itseäni. Upeaa saada tehdä sellaista työkseen.

Jos inttiaikoihin ja niiden merkitykseen vielä palataan, niin asepalveluksella oli oma roolinsa siinä, että sain lisää uskoa journalismin tekemiseen. Olin parikymppisenä keltanokkana innostunut tutkivasta journalismista, mutta mahdollisuus tehdä tutkivampia juttuja jäi taka-alalle, kun ajauduin viihteen maailmaan. Silloin tekemisen merkitys ja sisäinen palo katosivat ulkoisen glamourin kultahörhelöverhon taakse, ja koin olevani umpikujassa. Vuoden 2009 talouskriisi vei minulta alani työmahdollisuudet ja kun viimein hetken epätoivon jälkeen oljenkorsi lifestyle-juttujen parissa ojennettiin, tartuin siihen hädissäni, kuin nälkää näkevä, ainoana keinona selvitä. Lifestyle ei tuntunut minun jutultani, ainakaan siinä muodossa, missä sitä tuolloin tehtiin, mutta sillä hetkellä vaihtoehtoja ei tuntunut olevan ja olin muutenkin pyörällä päästäni kaikenlaisten elämänkäänteiden jäljiltä. Pelastauduin lopulta kultaisesta häkistä inttiin selvittämään ajatuksiani ja arvojani, ja siellä tutustuin sattumalta muun muassa ihmiseen, joka sai minut jälleen uskomaan enemmän itseeni, tekemiseeni ja journalismiin, perusarvoihini. Vaikka en tiedä, mitä hänelle nyt kuuluu, niin niistä päivistä lähtien olen taas tehnyt kovasti töitä päästäkseni kohti omia unelmiani, omia eikä jonkun muun. Aloin taas uskoa. Se hyöty siitä kohtaamisesta minulle oli, alkusysäys, kiitos siitä. Ymmärsin tämän kunnolla vasta tänä kesänä, kun koin päässeeni vuosien yrittämisen jälkeen tilaan, jossa olen nähnyt itseni jopa niinä pahimpina aikoina, kun en meinannut enää uskoa mihinkään.

Pikkulapsiperheen arjen pyörittäminen ja työt yhdessä vaativat toki voimia, molemmilta vanhemmilta. Lepoa ei kummallakaan paljoa ole. Mieheni saa erityisesti nähdä vaivaa, sillä hän useimmiten vie ja hakee lapsen päivähoidosta, koska hän siihen aikataulujen ja sijainnin takia kykenee. Toisaalta, minä otin pojasta päävastuun ensimmäisen 1,5 vuoden aikana, kun olin kotona hänen syntymänsä jälkeen. Siinä mielessä tämä on reilua, vaikkakin on eri asia tehdä ”kahta työtä” samaan aikaan: olla lapsen kanssa ja päivätöissä. Myönnän, että se on rankkaa. Vaikka eipä tämäkään vaihe ikuisesti kestä.

Poika on mainio parivuotias: puhuu paljon ja selkeästi, on utelias, tiedonhaluinen ja aktiivinen, ja neuvoo välillä aikuisiakin siinä, miten toimia. Itsenäistyy koko ajan enemmän, ja on myös nykyisin aikamoinen isän poika. Olen hänestä ja meistä kaikista ylpeä!

Täytin myös juuri 38. On ihanaa olla tämän ikäinen, ja mennyt vuosi oli hyvin avartava, monella osa-alueella. Elämä on syvempää ja rikkaampaa kuin nuorempana. Pääsee käyttämään kokemuksiaan hyödyksi ja tarkastelemaan maailmaa näkökulmista, joihin on matkan varrella törmännyt. On itsevarmempi, valmiimpi, kokeneempi. Toivottavasti joskus viisaampikin, ehkä nöyrempi, mutta sopivasti ylpeä.

Niin joo, ja unohdin mainita, että esittelin viime kuussa romaanikäsikirjoitustani eräässä kirjoittajatapahtumassa Facebook-live-lähetyksessä. Se sai hyvää palautetta, ja todennäköisesti alan viimeistellä työtä kustannustoimittajan kanssa ensi vuonna! Vielä nyt minulla menee aikaa uudehkossa työssä sisäänpääsemisessä, tulossa on ehkä piankin muutto omaan, isompaan kotiin ja käyn nyt loppuvuodesta läpi pari pientä leikkausoperaatiota, joista ensimmäisestä toivun parhaillaan. Voidaan sanoa, että kasvojeni luustosta lähti jonkinmoinen palanen pois tulehtuneen viisurin kera.