Tuntuu kuin olisin hukannut itseni joskus niillä main, kun aloitin tämän blogin. Siitä on noin kymmenen vuotta.

Nyt viimein tuntuu siltä kuin ympyrä olisi sulkeutumassa, ja olisin suurin piirtein samanlainen kuin ennen sitä, ainoastaan kypsempi ja kehittyneempi.

Olen nyt sellainen kuin kuvittelin silloin, että olisin tulevaisuudessa, vaikka en oikeastaan osannutkaan kuvitella näin pitkälle.

Mutta olisin ajatellut, että minusta tuntuisi tältä, sillä parhaimpina hetkinä minusta tuntui joskus parikymppisenä tältä.

Tämä kesä teki hyvin paljon, juuri oikeanlainen työ ja työpaikka. Työn hyvyydestä ehkä puolet syntyi ympäristöstä ja ulkoisista tekijöistä, puolet sisäisistä osista.

Työilmapiiri vaikutti terveeltä, minut kohdattiin henkilönä, yleisesti ottaen työpaikalla oli mahdollista käydä keskustelua työn sisällöstä, periaatteista, sen tekemisestä jne ja sai pelotta avata suunsa oikeassa kohdassa. Ihan normaaleita asioita, lähes itsestäänselvyyksiä, mutta koska olen menneisyydessäni törmännyt myös päinvastaisiin tapauksiin, osaan arvostaa tällaista normaalia tervehenkisyyttä korkealle.

Toisaalta vaadin itse nykyisin, että minua kuunnellaan, mutta se on alettuaan ollut niin automaattista, etten ehkä huomaa, miten suuri merkitys omalla asenteella ja toiminnalla tilanteissa on. Kuulostan nauhurissakin erilaiselta kuin ennen, paljon rennommalta. Enkä jaksa enää kiinnittää huomiota kaikkiin turhanpäiväisiin murheisiin. En tiedä, mikä päässäni napsahti oikeaan asentoon: äitiyden fyysistä ja henkistä vaikutusta, karttunutta työ- ja elämänkokemusta, äitiysloman suoman tauon tuomaa määrätietoisuutta? Vai luetut kirjat, filosofiset pohdinnat, Ruskin, kirjan kirjoittaminen, toisten tekstien arviointi, ammatillisten ryhmien perustaminen omalla vapaa-ajalla, ja niin edelleen?

Ja tietysti työn sisältö, tekemisen lähtökohdat ja periaatteet sekä jopa vastaanotto olivat kunnossa. Se on kaiken alkupiste. Ihminen voi antaa pieniä epäkohtia anteeksi (ja virheitähän ihmiset kaikkialla tekevät), jos tekeminen on pohjimmiltaan fiksua ja oikeanlaista ja häntä kohdellaan kunnioittavasti. Edes täydellinen työprosessi tai tekemisen puitteet yksinään eivät esimerkiksi korvaa sitä, ettei sinua noteerata ihmisenä tai persoonana tai saat kiitosta vain toisen ojentamien valmiiden palikoiden kasaamisesta hänen toiveittensa mukaisesti, et omasta luovasta panoksestasi. Tai jos ne toiveet eivät ole edes omien arvojesi tai työetiikkasi mukaisia. Kaikenlaisia kokemuksia on pariinkymmeneen vuoteen työelämässä mahtunut.

Kesä loppui, ja nyt katsotaan, mitä se tarkoittaa. Oloni ja itsevarmuuteni ovat hyvällä tasolla, olen tyytyväinen, ja uskon, että se näkyy.

Niin tai näin, sopeutuminen ei ole avain hyvään elämään. Olosuhteisiin sopeutumalla hukkaa itsensä. Olosuhteita ei ole, on vain se, mitä oma sisäinen kompassi määrää. Itse vaivalla luotu oma sisäinen kompassi tai miltä se kunkin sisällä näyttää ja minkä muodon saa. Oma sisäinen ääni on kaivettava esille ja tuotava julki. Ehkä se minulla on tosiaan ääni. (Olen lukenut Foster Wallacea, kuten näkyy.)

En ole vielä varma, missä meidän oma kotimme tulee olemaan. Vuokralla asuminen ei pidemmän päälle ole vaihtoehto, ja tarvitsemme lisää tilaa sekä vehreämmän kasvuympäristön pojalle. Meillä on sijoitusasunto, joka jäi meidän tarpeisiin liian pieneksi, ja hinku päästä taas omistamaan ja saada suunnitella tarkemmin oma asumisympäristö on kasvanut.

Sekin on ihanaa, että on tällainen itsensä näköinen perhe ja parisuhde. Voisi sanoa, että menneet ovat muokanneet myös valmiuksiani hoitaa parisuhdetta ja tehdä siihen liittyviä valintoja oikein. Olen aina halunnut tasa-arvoisen parisuhteen fiksun, mutta leikkisän miehen kanssa ja uskoin pitkään, etten tulisi löytämään oikeanlaista tyyppiä. Kaikki sokkotreffeillä tapaamani ikäiseni miehet tuntuivat niin aikuisilta ja ajattelin, että ehkä minussa on jotain vikaa, kun en osaa jotenkin jäykistellä riittävästi. Yllättäen sitten muutama vuosi sitten kohtasin mieheni, ja selvisi, että kaltaisiani miehiä on olemassa, ainakin yksi kappale. Ei siis varsinaisesti ole minun ansiotani, että minua lykästi parisuhdemarkkinoilla oikeassa kohdassa, noin kolmekymppisenä. Mutta jos olisin vain istuskellut kotona enkä olisi nähnyt maailmaa ja ottanut vastaan, mitä elämä tarjoaa, ehkä en nyt olisi tässä.

Enkä koskaan kuvitellut, että haluaisin välttämättä lapsen, mutta nyt minulla on sellainenkin. Pikkuvanha melkein parivuotias. Lapsenkin ansiosta tuntuu, ettei ole varsinaista kiirettä mihinkään. Olen täyttänyt biologisen tehtäväni. Nyt on toki kasvatuksellinen jäljellä, mutta koen olevani riittävän hyvä äiti. En ymmärrä, miksi jotkut toiset tuntuvat ottavan siitäkin niin kovasti paineita. Ihmisiähän tässä vain ollaan. Lapsia on tehty tuhansia vuosia eikä täydellisyys kuitenkaan ole mahdollista, edes lasten kasvatuksessa. Toivon, että poikani voi oppia relaamaan sopivasti, elämään ihan normaalisti.

Tässä sitä nyt sitten ollaan. Olisinko kymmenen vuotta sitten osannut kuvitella? Tai paremminkin, olisinko osannut kuvitella, miten monta mutkaa tarvitaan, että tullaan tähän?

En todellakaan. En edes tiennyt, mitä kaipasin. Luulin, että niitä mutkia, mutta en tiennyt, että ne johtaisivat lopulta suurempaan tyytyväisyyteen.

Kesä on ollut töiden kannalta – ja muutenkin – erinomaisen mainio.

Nautin eniten media-alalla monipuolisen uutisjournalismin ja asia-artikkeleiden tekemisestä, ja nyt koko kesä on ollut juuri sitä! Toki, se on ollut myös lehden taittamista ja muita toimituksellisia rutiineita, mutta kaikki tämä on myös tärkeää median toiminnan hallitsemiseksi.

Vähiten olen nauttinut noin 40 minuutin työmatkoista moottoritiellä omassa autossani. Ei tarvita kuin yksi liian väsynyt iltavuoron jälkeinen olotila, ja tie saattaa päättyä siihen. Mikäli tie kesänkin jälkeen vie Lohjalle, olemme täysin valmiit muuttamaan seudulle.

Tänään päättyvät Asuntomessut Lohjalla aiheuttivat senkin, että aloin, ja aloimme miehenikin kanssa, pohtia omakotitalon rakentamista. Sellaisen pienen ja modernin, kolmen hengen perheelle sopivan, johonkin sopivaan ja kivanoloiseen paikkaan. Riippuen ihan siitä, mistä päin minä töitä saisin. Mieheni on siis it-alalla, ja pystyy tekemään käytännössä kaikki työt kotoa, joten sijainnilla ei ole hänelle siinä mielessä niin suurta merkitystä. Minulle mielekkäillä lähitöillä on hyvin suuresti vaikutusta elämäniloon ja merkityksellisyyden kokemiseen. Ja normaali, säännöllinen palkkakin on ihan kiva juttu. Katsotaan, saanko 40-vuotislahjaksi oman kotitalon, ja sen julkaistun esikoiskirjan.

Muutama vuosi sitten, ennen lasta ja koronaa, aloin myös haaveilla majatalon perustamisesta. Varasin paikan yrittäjyyskurssilta ja lähdin mukaan erään nuorkauppakamarin toimintaankin ihan tulevaa yrittäjyyttä ajatellen. Noh, sitten elämä muutti taas kurssiani enkä päässyt haaveessa alkua pidemmälle. Mutta katseltuani nyt hetkisen Lohjaa, mietin, että ehkä sitäkään haavetta ei tarvitse lopullisesti hylätä. Kirjoittamista ja toimittamista kyllä rakastan eniten, mutta olen ihaillut paljon eri puolilla maailmaa näkemiäni ja kokemiani majataloja pitäjineen. Olen kaiken kokemani perusteella muokannut visiota siitä, millainen minun majataloni olisi. Siinä yhdistyisi minulle tärkeitä asioita ja arvoja. Täysin yksin en yritystä kuitenkaan haluaisi vetää, varsinkaan, jos kirjoittaisin siinä ohella, vaan tarvitsisin luultavasti yrityskumppaneita. Mieheni ei ole kiinnostunut matkailubisneksestä, joten tämän asian kanssa olisin varmaankin yksin, itsenäinen toimija.

Kirjaani en ole nyt edistänyt. Ei ole ollut aikaa. Olen kylläkin saanut eräältä kirjoittajakollegalta oivaltavaa palautetta tekstistäni. Kiitos! Olen taas alkanut juosta lyhyitä, vartin mittaisia lenkkejä. Ne tuntuvat hyvältä. Ja olen lukenut kirjoja ympäri maailmaa, pian jo 40. valmiin ja julkaistun romaanin tänä vuonna.

Poika on oppinut kirjoittamaan magneettiaakkosilla ensimmäisen sanansa. Hän puhuu jo aika paljon ja jopa ymmärrettävästi. Hänellä päiväkoti alkaa taas pian. Vielä ehditään vaihtamaan maisemaa ennen kuin hän saa pysyvämpiä kaverisuhteita.