Mitä intti on feministille? Käsittelin eräässä Ruotuväen keskiaukeamajutussani naisia ja aseita, ja löysin pitkän soittelukierroksen ja useiden haastattelusta kieltäytyneiden naisten jälkeen viimein jatkosodassa harvinaisen asekoulutuksen saaneen lotan, joka suostui kertomaan tästä mielipiteitä jakaneesta elämänvaiheestaan. Se oli minulle uskomatonta kuultavaa, koska en ollut ennen tiennyt, että pienellä osalla lotista oli virallinen taistelurooli jopa Suomen sodissa (aseiden kanssahan oli useampikin muun muassa rajaseuduilla epävirallisesti tekemisissä turvallisuussyistä). Pitäisikö esimerkiksi näitä naisia nyt sitten pitää patriarkaatin uhreina vai uuden roolin naisina valloittaneina, voimaantuneina yksilöinä?

Moni feministihän pitää koko puolustusvoimia ja militarismia patriarkaalisen yhteiskunnan tuotteena, niin sanottuna miesten hömpötyksenä, jonka edessä naisella on mahdollisuutena muuttua joko uhriksi tai systeemin aivopesemäksi. Perinteinen feministi vastustaa sotaa ja kannattaa aktiivisesti rauhaa ja rauhanomaisia keinoja konfliktien ratkaisemiseksi. Muun muassa tasa-arvo, demokratia ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus ovat feministin kannattamia tapoja ehkäistä kriisien puhkeamista. Kannatettavia toimia kyllä.

Tästä huolimatta voi olla hyödyllistä ymmärtää, että esimerkiksi asepalveluksen suorittaminen voi olla muutakin kuin ulkoapäin tulleen yhteiskunnallisen aivopesun seuraus. Itseäni ei ainakaan kukaan ole pakottanut tai painostanut tekemään tällaista valintaa. Myönnetään, että halusin ”olla osa yhteiskuntaa”, kokea olevani jollain lailla täysivaltaisempi yhteiskunnan jäsen suorittamalla jossain mielessä epätasa-arvoisesti miehille työnnetyn velvollisuuden maan puolustamisesta. Tähän taas ehkä osaltaan vaikuttivat ne tarinat, joita olen lapsuudessa kuullut sodan uhriuttavasta vaikutuksesta, evakkoon lähtemisestä ja evakkona elämisestä ja niin poispäin. Jos tarjotaan mahdollisuus olla muuta kuin mahdollinen uhri, niin tietysti aktiiviseen vaikuttamiseen elämässäni muutenkin tottuneena lähden katsomaan, millainen tämä mahdollisuus on. Jos suurin osa kansakunnasta suorittaa tällaisen uhrauksen tavallaan kansalaisoikeuksiensa kuittaamiseksi, niin kyllä minua kiinnostaa olla osa tätä enemmistöä. 

En millään lailla ihannoi väkivaltaa tai pidä sitä ensimmäisenä tai ainoana oikeana tapana ratkaista hankalia tilanteita. Päin vastoin, minusta asiat kuuluu ensisijaisesti hoitaa diplomatian, yhteistyön ja keskustelun keinoin. Jos kuitenkin joutuisin pahimmassa mahdollisessa tilanteessa valitsemaan, olenko avuton uhri vai vaikutanko itse muiden sekä omaan tilanteeseeni, valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon. Voi tietysti aina ajatella, että vaihtoehdot olivat patriarkaatin ja patriarkaattisen kulttuurin ja yhteiskunnan sanelemat, mutta samanlaiset vaihtoehdot on miehilläkin. Monet muut vaikuttamisen keinot ovat minusta marginaalisia, ja tositilanteessa unohtuvat tai jäävät jalkoihin. 

Luin juuri kirjaa ”Making Gender, Making War…” Haluan lainata sieltä seuraavan pätkän Swati Parasharin artikkelista:

”… why and how certain topics have become taboo in IR (International Relations), like women’s violence. What if wars were to be positive experiences for some, especially women? What if women did more than just wail and mourn? What if there were other and ’different’ stories to tell?” ”… Between the two ends of victimhood and agency there are stories of survival, hope, fulfillment and of the politics of subversion and purpose.”

Ehkä alussa mainitsemani lotat kaikki olisivat kertoneet omanlaisensa kiinnostavan tarinan aseen kanssa palvelemisesta. Sillä kokemuksella oli varmasti jokaiselle heistä omanlaisensa merkitys, olihan kyse hyvin harvinaisesta poikkeusjoukosta lottien joukossa. Harmi sinänsä, että sain kiinni ja ehdin tavoittaa heistä vain yhden, vaikka sekin oli jo mielenkiintoista ja arvokasta.

Tämä bloginikin taitaa olla yksi tällainen ’erilainen’ tarina monen muun joukossa. 🙂