Astetta kovempi ja pehmeämpi muija

1529801_10152131140313578_2025062278_o_0.jpg

Väsynyt selfie-poseeraus Arlandan lentokentän vessassa unettoman yön jäljiltä. Perusmeininki.

Armeijassa terästetyistä taidoista oli viime viikolla konkreettista hyötyä minulle ja tulevaisuudessa toivottavasti kauttani muillekin! Ainut, mitä en ollut valitettavasti viime kuukausina treenannut, olivat ruotsin kielen taidot, mutta vielä pari viikkoa ja olisin puhunut toista kotimaista kuin vanha tekijä. 

Osallistuin Ruotsissa järjestetylle konfliktialuetoimittajien turvallisuuskurssille. Kaiken muun tilaisuuden annin ohella oli hyvä päästä vertaamaan omia kansainvälisesti mitattavia ja kielitaidosta riippumattomia kykyjä ja ominaisuuksia muihin media-alan ammattilaisiin. Väitän, että ”lumpen” on vaikuttanut positiivisesti muun muassa suunnistustaitoihini, epämukavuuden ja epävarmuuden sietokykyyni, fyysiseen kuntoon, väsymyksen kestämiseen ja itsearvostukseen sekä -luottamukseen tilanteissa, joissa itse poikkeaa muusta joukosta. Myös ensiaputaitoja olen puolentoista vuoden aikana päässyt treenaamaan jo useaan otteeseen eri koulutuksissa, joten turvallisuuskurssin EA-osuus oli hyvää kertausta. 

999856_10151882284093578_171885384_n.jpg

Syyssade ei kastele.

Mennyt vuosi oli mahtava, vaikka ei aina helppo. Leijonanosan siitä vietin Ruotuväen palveluksessa, ehdin kierrellä pari viikkoa Balkanilla, viettää kesää kuumassa Helsingissä, aloittaa eräoppaan opinnot ja muuttaa uuteen kotikaupunkiini Tampereelle. 

1238352_10151913065458578_1713187665_n.jpg

Kalanaisen saalis.

Tiedän, miltä tuntuu kiivetä läpi yön 25 asteen pakkasessa ylös alas Helsingin korkeinta kohtaa, laulaa karaokessa inttikaverin kanssa duettona ”Minä suojelen sinua kaikelta” (vaikka se kuulostikin enemmän huutamiselta), uida toukokuisen Vantaajoen poikki, tarkkailla Utin jääkärirykmentin aamuöistä harjoitusta Helsingin metrotunnelissa, kiivetä minareettiin Bosnia-Hertsegovinassa ja vuorelle Kroatiassa, tapailla kansantanssien askelia hääjuhlassa Romaniassa, leireillä loppumattomassa sateessa eteläsuomalaisissa kansallispuistoissa, valaistua äiti Ammasta, toimia valokuvaajana elokuvafestivaaleilla ja kuunnella ruotsalaisten reportterikollegojen tarinoita ohi viuhuvista luodeista maailman vaaranpesäkkeissä.

1262607_10151874682843578_1042764903_o.jpg

Kaunis Suomen luonto.

Pidän lopulta tämän vuoden kovimpana saavutuksena sitä, että minusta tuli henkilökohtaisessa elämässäni parempi ihminen. Uskalsin rakastaa. Se oli huikeaa. Tulkoon vuodesta 2014 entistä ehompi.

1380845_10151928166893578_1505871818_n.jpg

 

Suhteet Oma elämä Matkat Raha

Liukuhihna vai apinarata?

1401246_10151953374228578_771823572_o.jpg

Tämä on erilainen itsenäisyyspäivä kuin ne aiemmat. Toisin sanoen, viime vuosi oli minulle merkityksellinen ja teki tästä juhlapäivästä aiempaa henkilökohtaisemman. Menen tavoistani poiketen kirkkoon hiljentymään ja soitan vaarille (ja kiellän häntä rouvittelemasta).

Lähitulevaisuudessa osallistun kriisialuereportterikurssille, ja alan lukea kansainvälistä politiikkaa ja rauhantutkimusta. Rauhan dynaamisuus ja epäpassiivinen luonne tekee siitä jännittävän ja hieman hankalan tuttavan. Se on vähän kuin rakkaus: kaikki haluavat ja ihannoivat sitä, mutta jokaisella on siitä ja sen saavuttamisesta erilainen käsitys, minkä takia sitä on vaikea tavoittaa ja ylläpitää. Mutta tästä lisää joskus myöhemmin.

Palataan ”sotamuistoihin”. Ensimmäiset pakkaspäivät tänä talvena muistuttivat väistämättä menneistä lumisista leiri- ja marssipäivistä, ja siitä, että nytkin joku toinen tekee tuolla ulkona ihan niitä samoja asioita. Joku muu osaa arvostaa kasarmin lakanoita ja punkkaa, jokailtaista siivousrumbaa ja monta kertaa päivässä tapahtuvaa pihalle järjestymistä ja muita rutiineita metsäharjoitusten jälkeen.

Miten helpoilta ja itsestäänselviltä kaikki kasarmielämän perusasiat alkoivatkaan tuntua, kun fyysiset harjoitukset rankistuivat kohti pisimpiä ja vaativimpia marsseja ja leirejä. Ja miten paljon liikuntaa ne perusasiatkin todellisuudessa toivat itse kunkin arkeen! Harvoin sitä siviilissä pelkästään ravintoa saadakseen marssii tai juoksumarssii kolme kertaa päivässä (ja päälle kaikki muut päivittäiset marssimiset oppitunneille ja harjoituksiin), tai oitis herättyään kello kuuden jälkeen lähtee reippaalle aamulenkille säässä kuin säässä. Tähän päälle kaikki viikoittaiset liikuntatunnit, sulkeiset, aseenkäsittelyt, ampumaratapäivät, ilmatorjunta-, miina-, kertasinko-, kranaatti-, räjähde- ja muut vastaavat taisteluvälinekoulutukset jne, jne. 

Miten fyysisesti helpolta koko siviilielämä nyt tuntuukaan. On mahtava fiilis tietää, että on oikeasti suorittanut jotakin sellaista kuin asepalvelus. Sen vaativuuden melkein välillä unohtaa. Joku henkilö kysyi minulta, että ”eikö ole vaikeaa sopeutua normaaliarkeen, kun intissä aina vaan työnnettiin eteenpäin?”. Se oli hassu kysymys, kun ottaa huomioon, miten monta kertaa lopettaminen kävi mielessä.

Ennemmin kuin liukuhihna, intti on osittain mahdottomalta tuntuva apina- eli esterata, jonka ulkopuolella joku ottaa aikaa suorituksestasi ja kannustaa, ja on itsestäsi kiinni, jaksatko ja pystytkö vai et. Tarkoitan tällä, että rata on luotu valmiiksi sinua varten, mutta joudut silti itse ylittämään esteet ja osa esteistä on mitoitettu sinua pystyvämmille. Reserviläisenä olen monta kertaa pohtinut, että tässäkö se nyt oli: enkö enää koskaan koe mitään yhtä rankkaa? Kaikki se valmistautuminen ja jännittäminen, ja nyt tällaista aikataulullista, moraalista, henkistä ja ruumiillista löysäilyä koko loppuelämä? 

Vastaavaan jatkuvan pienen jännittyneisyyden ja itsekurin tilaan on hankala siviilissä päästä, mutta ehkä unohdan sen jonain päivänä, kun aikaa on kulunut. Ehkä.

Hyvää ja ajatusrikasta itsenäisyyspäivää kaikille reservin arvosta, sukupuolesta, kansallisuudesta, etnisyydestä ja muista eroavaisuuksista huolimatta!

 

 

Puheenaiheet Opiskelu Työ Syvällistä