Elämäni on palannut monessa suhteessa ulkoisesti siihen siviiliasuun, jossa se näyttäytyi vuosi sitten. Minua kohdellaan, kuten ennen asepalvelusta. Minulle puhutaan kuin aiemmin. Pois lukien ne hetket, jolloin kysyn mies- ja toisinaan myös naispuoliselta puhekumppanilta reservin arvoa ja palveluspaikkaa. Puhe kääntyy hetkessä henkilökohtaisiin sekä kollektiivisesti jaettuihin perusinttimuistoihin, ja jos seurassa on muita naisia, he jättäytyvät seuraamaan keskustelua sivusta. Kommentoivat korkeintaan: “Pahoittelut, mutta tässä kohtaa en kyllä ymmärrä yhtään, mistä te puhutte.”

Muuten tuntuu kuin olisin läheisten helpotukseksi tehnyt paluun jostakin erikoisesta olomuodosta tavalliseksi meikäläiseksi. He tuntuvat huokaisevan henkisesti helpotuksesta, kun ei enää tarvitse arpoa, onko kaartinjääkäri alikersanttia korkeampi arvo tai kuunnella päättymättömiä filosofisia ajatelmia tetsauksen varpuisista kiemuroista.

Itse huomaan vertaavani monia tilanteita reservissä edellisen vuoden tapahtumiin. Aloin tykätä roolistani sotilaana ja toisinaan ikävöinkin sitä. Olin erilainen kuin ennen, opin ajattelemaan uudella tavalla, pääsin lähestymään monia ihmisiä ja ilmiöitä ihan uudesta perspektiivistä.

Päivät olivat täysiä ja rasittavia. Haastoin itseni joka päivä, uudestaan ja uudestaan.

Kaipaan edelleen arkeeni entistä enemmän ja lukuisampia täysin uudenlaisia kokemuksia. En kaipaa elämyksiä, vaan nimenomaan haasteita; kasvattavia, eteenpäin vieviä ja itseä kehittäviä, mielellään jopa vähän satuttavia ja ikäviä, virikkeitä. En oikeastaan ymmärrä elämyshakuisuutta, jossa pyritään haalimaan mahdollisimman monia irrallisia kokemuksia yhteen nippuun silkasta uutuuden viehätyksestä. Kaiken kokemani on lisättävä ymmärrystäni ja liikkumakykyäni tässä monimutkaisessa ja kutistuvassa maailmassa, jossa lähes kaikki voi jo törmätä ja yhdistyä kaikkeen. En halua rajoittaa itseäni ja tiedän, ettei tässä maailmassa pärjää olematta joustava ja avoin, mukautumiskykyinen.

Kaikki ympärillä ei kuitenkaan aina ole joustavaa ja mukautumiskykyistä. Parisuhteen olemuksesta lähtien: miehen ja naisen perinteiset roolit pukkaavat päälle kuin liipaisinta puristaisi. Siinä ei hirveästi reservin arvoilla ole vaikutusta. Eikä monessa muussakaan paikassa. Olin vain jo ehtinyt unohtaa, millaista on olla nainen siviilimaailmassa. Tai millaista on, kun muut tekevät oletuksia ajatuksistasi, kokemuksistasi ja tekemisistäsi lähinnä sen perusteella, miltä näytät. Ilman univormua.

Yhtäkkiä et olekaan yksi pojista tai määrittelemätön henkilö X. Silmänräpäyksessä tulet taas sysätyksi naisporukkaan, kun jätkät kokoontuvat omaan jengiinsä, ja sinua yritetään avittaa useimmissa, etenkin vaativissa, tehtävissä, eikä sinua ole helppo kuvitella johtajana.

Esitän retorisen kysymyksen: oliko elämäni tähän mennessä yksittäisenä kokemuksena eniten uhrauksia ja kivuliaita päätöksiä vaatinein, unohtumattomin ja erikoisin vuosi lopultakin täysin turha? Elämys se ei ainakaan ollut; se oli yksi elämäni avartavimmista ajanjaksoista. En halua, että käy niin, että kyseinen periodi hautautuu muistoksi sisäiseen maailmaani, sillä tarkoitushan oli oppia toimimaan kuten miehet ja miesten maailmassa, tuolla ulkona.