Reservin aurinko porotti eilisaamuna kauniisti noin 45 minuutin lenkillä. Mikä on toisin kuin ennen? Mitä jäin kaipaamaan menneeltä vuodelta?

Verrattuna inttiä edeltävään aikaan koen itsetuntemukseni olevan paremmalla tasolla, kestän kritiikkiä ja pettymyksiä paremmin, tietynlainen päättäväisyys ja usko itseen on kasvanut sekä varmuus siitä, että selviytyy erilaisista tilanteista ja kykenee omaksumaan uusia asioita ja sulautumaan uudenlaisiin tilanteisiin ja joukkoihin. Vahvuuteni ja heikkouteni ovat paremmin tiedossani ja tiedän myös rajani tarkemmin. En hajoa helposti.

Yhteisöllisyys, jonka koin intissä ei varmaan ole koettavissa juurikaan missään muualla, ja sitä jään ehdottomasti kaipaamaan. En koskaan ollut yksin, jaoin oikeastaan kaikki tunteet, ajatukset ja kokemukset muiden kanssa. Tällaistahan siviilielämä harvoin on, että hengaisit jatkuvasti 24/7 samojen naamojen kanssa olosuhteista toisiin. Tietysti yhtenäinen univormu, tavat ja kulttuuri sekä perinteet ja kuri vaikuttivat myös yhteishengen syntyyn.

Feministisyyteni on muuttunut. Siis tietysti olen edelleen feministi samalla tavalla kuin suurin osa naisista, mutta en jaksa suhtautua vähättelyyn tai muuhun ihmettelyyn tai varsinkaan naisitteluun aina kauhean vakavasti (tapauksesta riippuen tietysti). Kaikkeahan sitä saa ja voi puhua, olen nyt kuitenkin käynyt intin. Tiedän, mitä se on. Mielipiteitä ja ihmisiä on moneksi. Tärkeämpää kuin se, mitä sanoo on se, mitä tekee.

Melkein kaikista muista pitkäkestoisistakin kokemuksista pääsee irti, mutta tästä ei taida päästä. Kaikilla intin käyneillä on arvo reservissäkin, ja kun kutsu käy, mehän menemme. Ja oli tämä sen verran paljon itsensä haastamista ja muuttamista koko ajan, mukavuusrajan ulkopuolella elämistä vähintään puolet kestostaan, että senkään puolesta ei ole helppoa unohtaa tätä. Miksi haluaisikaan?

Tein sen ihan oikeasti, ja eiköhän tästä matka jatku entistä vahvempana kohti sitä, mitä haluan.