Elämänmuutos kolkuttelee jälleen ovella. Vain runsas kuukausi ja on taas opeteltava oleminen uusiksi. Oikeastaan tämä on kaikessa haikeudessaan ja ajoittaisessa ahdistavuudessaankin se tyyli elää, josta pidän: aina uusia haasteita. Aina vähän tyhjän päällä. Aina täytyy vähän miettiä seuraavaa siirtoa ja olla valmis toimimaan.

Kasarmin jäätyä taakse käytän pari viikkoa jo etukäteen Euroopan suosikkikohteekseni nimeämässäni maassa. Kyseinen reissu on siinä mielessä jännä, että edessä on pisin lomareissu Euroopassa, jonne suuntaan yksin. Lähdin pari vuotta sitten yksin pidennetylle viikonloppureissulle Färsaarille lähinnä sillä perusteella, että en ollut koskaan kuullut kenenkään käyneen siellä. Tuolla matkalla muun muassa liftaaminen tuli alusta alkaen tutuksi, kun bussit eivät kulkeneetkaan lentokentältä toisessa päässä saaria sijaitsevalle hotellilleni niin myöhään. Suunnittelin reissuni niin, että joka päivälle oli jotakin ohjelmaa eri puolilla saarirykelmää, joten bussiaikataulut ja niiden yhteensovittelu saarelta toiseen siirryttäessä tulivat lopulta melko tutuiksi. Paikalliset ihmisetkin olivat erittäin mukavia ja sain pariin otteeseen autokyydin paikasta toiseen tuntemattomilta.

Tällä erää on jälleen tarkoituksena kierrellä ympäri maata aktiviteettien perässä. Olen yleensä etukäteen lyönyt lukkoon muutaman paikan ja aktiviteetin, jotka kuuluvat to-do-listalleni. Loppuohjelma on joustavampi. Rakastan tällaisia reissuja! Olen aika itsenäinen menijä, vaikka tykkäänkin tutustua uusiin naamoihin, mutta pidän myös selviytymisen ja pienestä pelon tunteesta.

Matkan jälkeen toivon paiskivani hetken verran hommia ja pystyväni viettämään vapaa-aikaa kavereiden kera.

Tämän jälkeen syksyn kolkutellessa aloitan ”seuraavan inttini”. Vietän toisen vuoden metsässä eräillessä kaikenlaisissa oloissa ympäri Suomea ja vähän ulkomaillakin. Opiskelen siis itselleni kakkosammatin ja suuntaan matkailualalle!

Odotan tulevaisuudeltani lisää fyysisiä ja henkisiä haasteita ja sellaista mainiota porukkahenkeä, johon etenkin intissä olen päässyt tutustumaan. Luen edelleen uusia Everestille kiipeämisestä kertoavia kirjoja, ja toivon jossain kohtaa pääseväni osalliseksi vastaavanlaisesta retkikunnasta. Se olisi kyllä kaikkien toiveitteni huipentuma: äärimmäisiä haasteita ja tiimitaistelua yhteisen päämäärän eteen!

Minulla on mielestäni tällä hetkellä paremmat edellytykset ja valmiudet tiiviiseen ryhmätyöskentelyyn ja luottamuksen rakentamiseen kuin koskaan. Suorastaan odotan tulevana syksynä syntyvää ”uutta perhettäni” ja kaikkia siihen liittyviä mahdollisuuksia kasvaa jälleen ihmisenä. Tiedän, että yhtenä päivänä kaikki omaksuttu ja omaksuttava joutuu suureen testiin erittäin vaativissa oloissa.

Olen pohtinut myös, että missä vaiheessa minun on mahdollista yhyttää parisuhde, josta toisinaan haaveilen. Viime vuodet ovat olleet niin kiireisiä, että en ole ehtinyt kunnolla panostaakaan läheisimmän ihmissuhteen rakentamiseen. Ajatusta on jatkuvasti pakko siirtää eikä siinä vasta hetken sinkkuna viihdyttyäni mitään ongelmaa ollutkaan. Olin todella onnellinen itsenäisessä elämässäni. Elin täysillä, kuin vapauteen päässyt villieläin. Pohjimmiltani kaipaan kuitenkin aitoa sielunkumppania, kuten niin moni muukin.

En ole onnistunut ratkaisemaan, miten saisin potentiaalisen partnerin vakuuttumaan siitä, että tällainen reissaaja olisi kannattava sijoitus koko loppuelämän mittakaavassa. Mikään kotihiiri se ukko ei siis saisi olla. Miten kesyttää toinen seikkailija? Ehkä tämä ei loppupeleissä ole niin suuri pulma ja solmu aukeaa viimein kuin itsestään, mutta nyt tämä tietenkin mietityttää.

Kaiken muun olenkin mielessäni lyönyt lukkoon, tai siis tiedän, millaisia asioita haluan ja mihin olen valmis, mitä olen valmis kestämään.