Kun asiaa kunnolla ajattelee, on melkoinen kulttuurisokki vaihtaa arkiympäristöä niin radikaalisti kuin vuosi sitten tein astuessani armeijaan. Suuri osa entisen elämäni kollegoista ja ainakin puolet työtehtävissä tavattavista ihmisistä oli toinen toistaan hehkeämpiä kaunottaria. Siis naisia, ja yleensä vieläpä äärimmäisen naisellisia ja upeita sellaisia.

Siinä määrin, että joskus iltaisin kuntosalin pukuhuoneessa muistan havahtuneeni ihmettelemään, että onpa paljon ihan tavallisen näköisiä naisia! Taviksia.

Se oli spontaani ja tahaton ajatus, ei oletusarvoisesti hyvä eikä paha, vaikka tunsinkin itseni lähes huonoksi ihmiseksi sen takia. Mietin myös, mitä tällainen varkain päähäni hiipinyt maailmankuva saattaisi aiheuttaa, jos en suhtautuisi siihen edes vähän kriittisesti.

No ehkä se teki minusta vaativamman sekä muita että itseäni kohtaan. Ei saa tyytyä pelkästään ulkonäön tai naiseuden suomiin mahdollisiin etuihin ja hyötyihin. On kehitettävä itseään myös muilla alueilla ja vaadittava toisilta elämässä etenemiseen muutakin kuin tajunnan räjäyttävää kauneutta tai komeutta. Se on lyhyt tie se, ja aina tulee joku uusi, joka hurmaa erilaisilla piirteillä, kun vanha viehkeys on jo menettänyt kiinnostavuutensa.

Viehättävyydessä ja ulkonaisessa esteettisyydessä ei tietenkään ole mitään pahaa sinänsä. Ei ole väärin nauttia kauneudesta tai haluta näyttää hyvältä. Se on tervettä. Mutta olen pitänyt sittemmin kunnia-asiana vaatia hurmureilta ja nättimyksiltä (no okei, naisten suhteen minulla on vielä joskus tekemistä ja yritän kiinnittää asiaan huomiota) hieman enemmän ponnistelua, etenkin jos he ovat yrittäneet päästä helpommalla pelkällä habituksella.

Vaikka se sitten saisi minut itseni vähän hikoilemaan ja kuumottumaan. En suostu komistusten pompoteltavaksi.

Itse asiassa elämäni on kulkenut aika jännää rataa: Ensin hain nuorena tyttönä hyväksyntää naiseudelleni ja yhteiskunnalliselle kelpaavuudelleni kauneusmaailmasta, jossa pätivät tietyt normit. Sitten päädyin paikkoihin, joissa pääsin itse ainakin näennäisesti arvottamaan viehättävyyttä, myyvyyttä ja yleisen mielipiteen mukaan hyväksyttävää ja tavoiteltavaa kauneutta.

Viime vaiheessa olen pyrkinyt pyristelemään täysin tällaisen arvotuksen ulkopuolelle ja ollut kiinnostunut näkemään, mitä tapahtuu, kun naisellisilla avuilla ei ole mitään sijaa tai merkitystä selviämisen kannalta. Oikeastaan armeijassa naiseuden käyttöä pidetään yleensä ottaen jopa halveksittavana; sehän on epäonnistumista ja heikkoutta, jos joutuu turvautumaan sellaisiin konsteihin.

Minun on mahdollista saada arvostusta myös puhtaasti persoonalla, sisulla, asenteella, taidolla, rohkeudella, työllä ja tuskalla. Tai itse asiassa, se onkin kai ainut tapa saada osaksi ihan oikeaa arvostusta ihmisenä, henkilönä. Se on ollut todella vapauttava ja rajoja rikkova kokemus. Nyt koen, että voin hyvällä omallatunnolla olla kaikkea sitä, mistä nautin, oli se sitten seikkailemista, kirjoittamista, nätiksi laittautumista, mitä vain.