Kävin tovereiden joukossa veteraanipäivän kunniaksi kaupungilla keräämässä rahaa veteraanijärjestöille. Se oli hämmentävä kokemus. Olen tosin jo kerran aiemmin osallistunut keräykseen ovelta ovelle, nyt hankimme varoja keskellä maan vilkkaimpia ostoskatuja.

Hyvin monenlaiset lahjoittajat antoivat osansa lippaaseeni. Kaikenikäiset naiset osallistuivat, ja moni kiitteli, kuinka olin ensimmäinen ”tyttö”, jonka he näkivät keräämässä. Jopa pieni tyttö päätti spontaanin oloisesti kilauttaa kolikon kekoon. Joukkoon mahtui myös muutama ulkomaalainen, kuten sellainen henkilö, joka oli jo asunut muutaman vuoden Suomessa sekä maassa vierailulla ollut ilmeisesti sukujuuriltaan suomalainen pariskunta. Myös selkeästi eri kansallisuuksia edustaneet henkilöt halusivat tukea sotiemme veteraaneja.

Ohi kulki tavalliseen tapaan jokunen naiseuttani hämmästellyt ulkomaalaistaustainen sekä lapsi. Varsinkin pikkupojista on monesti hämmästyttävää nähdä nainen univormussa, tai he kovaan ääneen uskaltavat kummeksua asiaa. Kuulen myös usein kaduilla espanjankielistä päivittelyä naissotilaista, ja toisinaan taustani vuoksi jopa ymmärrän, mistä puhutaan. Aamujakin huudellaan, ihan normaalisti.

Päivän päätteeksi soitin tietenkin vaarille ja toivotin hyvää veteraanipäivää. Vaarini muisti on huonontunut, onhan hän jo lähes 90-vuotias, mutta hän on tainnut kirjoittaa asepalvelukseeni liittyviä seikkoja ylös, koska ne hän muistaa hyvin. Kerroin, että olen ymmärtänyt armeijassa, miksi sitä käydään.

On kyllä hienoa, jos voi tehdä asioita jonkin muun kuin itsensä vuoksi. Se on todella suuri uhraus. Sota on erittäin pelottava ilmiö, ajatus siitä, että saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä. Silloin täytyy tietää, miksi elää. Silloin on elettävä hetkessä. Eikä sitä varmasti voi täysin ymmärtää, jos ei ole itse kokenut ja laittanut itseään alttiiksi äärimmäiselle vaaralle ja pelolle. Täytyy siis vain kunnioittaa veteraaneja.