Oli se niin herkkää
Vanha miehistö lähtee huomenna.
Olo on vähän samanlainen kuin aikoinaan matkailualalla, kun joidenkin duunikavereiden sesonki päättyi ja ne lensivät pois, kun itse vielä jäi kohteeseen.
En voinut mennä viimeisenä päivänä heidän lähtöbussilleen jättämään hyvästejä. Oli parempi, että he vain katosivat elämästäni. Uudet työkaverit olivat jo tulleet tilalle. Se piristi. Nytkin tuore miehistö on jo täysillä integroitunut sukupolvien ketjuun.
Itse en koskaan matkailualalta poistuessani astunut transfer-bussin kyytiin, kuten olin mielessäni lähdön kuvitellut. Se olisi kyllä ollut hienoa, hypätä kerrankin itse yhden sellaisen kuljetuksen kyytiin, joihin oli niin monet matkailijat ohjannut. Tilasin taksin aamuyöllä valvottuani koko yön ensin kollegojen kanssa illallisella ja sitten huoneessani pakaten. Lento lähti aikaisin aamulla.
Kaikki meni hyvin niin kauan, kunnes kone alkoi laskeutua Suomen kamaralle ja näin alla pitkästä aikaa havupuumetsiä. Olin lähes kahdeksan kuukautta viettänyt päivästä toiseen paahtavan auringon alla Euroopan rajojen äärirajalla, ja nyt olin palannut. Vesi alkoi valua pitkin poskiani. Viereisellä penkillä istunut rouva kysyi, onko kaikki hyvin ja voiko hän auttaa. Kiitin nenäliinasta ja kerroin, että viimeisestä käynnistäni Suomessa on vain niin pitkä aika.
Intissä en ole itkenyt. Ja herkistelyn jälkeen on muissakin tilanteissa koittaneet hyvät ajat.
Tänään kyllä meinasin tikahtua nauruun. Pahoittelut tulevasta sisäpiirivitsistä, mutta: ”Oletko sä joku Pikku Myy?”
Se, että joskus repeää kunnolla uusien ihmisten parissa, on korvaamatonta. Elämä taitaa sittenkin jatkua.
