Oli se niin herkkää

Vanha miehistö lähtee huomenna.

Olo on vähän samanlainen kuin aikoinaan matkailualalla, kun joidenkin duunikavereiden sesonki päättyi ja ne lensivät pois, kun itse vielä jäi kohteeseen.

En voinut mennä viimeisenä päivänä heidän lähtöbussilleen jättämään hyvästejä. Oli parempi, että he vain katosivat elämästäni. Uudet työkaverit olivat jo tulleet tilalle. Se piristi. Nytkin tuore miehistö on jo täysillä integroitunut sukupolvien ketjuun.

Itse en koskaan matkailualalta poistuessani astunut transfer-bussin kyytiin, kuten olin mielessäni lähdön kuvitellut. Se olisi kyllä ollut hienoa, hypätä kerrankin itse yhden sellaisen kuljetuksen kyytiin, joihin oli niin monet matkailijat ohjannut. Tilasin taksin aamuyöllä valvottuani koko yön ensin kollegojen kanssa illallisella ja sitten huoneessani pakaten. Lento lähti aikaisin aamulla.

Kaikki meni hyvin niin kauan, kunnes kone alkoi laskeutua Suomen kamaralle ja näin alla pitkästä aikaa havupuumetsiä. Olin lähes kahdeksan kuukautta viettänyt päivästä toiseen paahtavan auringon alla Euroopan rajojen äärirajalla, ja nyt olin palannut. Vesi alkoi valua pitkin poskiani. Viereisellä penkillä istunut rouva kysyi, onko kaikki hyvin ja voiko hän auttaa. Kiitin nenäliinasta ja kerroin, että viimeisestä käynnistäni Suomessa on vain niin pitkä aika.

Intissä en ole itkenyt. Ja herkistelyn jälkeen on muissakin tilanteissa koittaneet hyvät ajat.

Tänään kyllä meinasin tikahtua nauruun. Pahoittelut tulevasta sisäpiirivitsistä, mutta: ”Oletko sä joku Pikku Myy?”

Se, että joskus repeää kunnolla uusien ihmisten parissa, on korvaamatonta. Elämä taitaa sittenkin jatkua.

 

 

 

Suhteet Oma elämä Höpsöä Syvällistä

Intti forever

859488_10151456677223578_656670805_o.jpg

Uskomattomat unelmat voivat muuttua tosiksi, kun vain toteuttaa ne.

Tiedättekö, en tiedä, mitä teen, kun intti loppuu.

Tai tiedän kyllä, palaan koulun penkille ja opettelen vuorikiipeilyä. Kirjoitan juttuja.

Mutta tulee tuntumaan erikoiselta kulkea päivästä toiseen erinäköisissä vaatteissa kuin kaikki muut ympärillä. Elää omaa elämää.

Tunnustan. Olen uppoutunut töihin, matkusteluun, hurjiin projekteihin ja kaikenlaiseen ajatukset kauas vievään parisuhteeni päätyttyä. En ole koskaan pysähtynyt järjestelemään tavaroita paikalleen. Olen kuin haikala, joka kuolee, kun lakkaa uimasta eteenpäin. Olen opetellut ja oppinut elämään.

Kodin sisustaminen vain on jäänyt kesken. En töiltäni koskaan ehtinyt ostaa sitä keväänvihreää mattoa tai ripustaa toiseen ikkunaan verhoja. Maalata seiniä tai teettää matkakuvista tauluja. Olen lähinnä käynyt nukkumassa kotona. Muun ajan olen töiden lisäksi käyttänyt harrastamalla roppakaupalla liikuntaa, suunnittelemalla matkoja ja tulevia tempauksia, ja tekemällä kaikista hulluimmistakin haaveistani totta…

Kerran sitä eletään. Voin itkeä itseni uneen kotona tai muistella menneitä unelmiani ja suunnitella seuraavien toteuttamista.

Intti on ollut hienoa aikaa. Koska maastokuviosta on henkisesti niin vaikea irtaantua kaiken koetun jäljiltä, haen rauhanturvaajaksi palvelukseni päätyttyä. Tämä minulla oli haaveena takaraivossa jo pari vuotta sitten asepalvelukseen hakiessani. Ja kuten aina, yksi asia johtaa toiseen. Onhan sitä maataan nyt sitten käytännössäkin yritettävä palvella.

En ole koskaan täysin uskonut yhdenkään suunnitelmani realistisuuteen, vaikka ehkä jokainen luulee, että olen. Kaikki tavoitteet ovat aina alussa vaikuttaneet kaukaisilta, jonkun toisen omilta. Niin vain tekemällä lopulta tapahtuu yhtä ja toista, suunnitelmat muuttuvat tosiksi. Tästä syystä en enää pidä mitään, mitä oikeasti haluan, mahdottomana.

Kiipeilijälegenda George Mallorylta kysyttiin joskus, miksi hän halusi kiivetä Everestille. ”Because it’s there”, oli herran vastaus. Tykkään tästä pelkistetyn yksinkertaisesta ja konstailemattomasta vastauksesta. Miksi jättää mitään tekemättä?

860991_10151456688918578_62256970_o.jpg

Kaikilla on samoillekin unelmille omat motivaattorinsa. 

Suhteet Oma elämä Raha