Tulevaisuus intin jälkeen?

Istuskelen hieman kipeänä kotona kirjoittamassa reportaasia yhdestä elämäni hulluimmasta retkestä. Viime viikkoon ja tulevaankin mahtuu paljon kiinnostavia haastatteluja aiheista, jotka virkistävät erilaisuudessaan verrattuna aiempaan siviilikirjoittamiseeni.

Hävittäjäkoneiden historiaa. Vuorikiipeilijöitä. Aseista kertova näytelmä. Unitutkimusta kadettien leirillä.

Tämä on aika siistiä. Puolustusvoimat ja maanpuolustus ovat kuitenkin aiheita, jotka koskettavat meistä jokaista jollakin tavoin, halusimme sitä tai emme. Armeijoille ympäri maailman syydetään puolustusbudjeteissa rahaa, jota käytetään monenlaisten usein myös siviilipuolelle päätyvien merkittävien keksintöjen innovointiin. Sodat ja rauha muovaavat elämiämme, maailmaa, historiaa ja yhteiskuntaa. Lisäksi ainakin Suomessa asepalvelus on osa lähes jokaisen miespuolisen kanssaeläjän henkilökohtaista historiaa.

Asepalveluksen päätyttyä, noin kolmen kuukauden kuluttua, ajattelin hakea kriisinhallinnan toimintavalmiuteen. En tiedä, osuisiko sopivaa tehtävää kohdalle tulevien vuosien aikana, mutta aina kannattaa yrittää. 

Duunini tulee tulevaisuudessa liittymään aktiivilomien järjestämiseen mediaa unohtamatta, joten toimintakyky tulee säilymään.

Suurimpia haaveitani ovat nyt Everestille kiipeäminen jonain päivänä, ylipäätään vuorikiipeily, mielekäs työ jatkossakin ja toivottavasti lähivuosina myös pikkuinen, aktiivinen ja menevä perhe.

Tällaiseen suuntaan asepalvelus muokkasi minun polkuani.

Kapteenia tai luutnanttia ei ole tarttunut käsipuoleen, muuten paletti on kasassa. Mutta eiköhän tässä terassikelejä kohti kuljeta, ja ehkäpä rouva alikersantti löytää sitä myöten rinnalleen myös mukavan miehen.

Puheenaiheet Raha Uutiset ja yhteiskunta

”Herra… Neiti … Rouva alikersantti!”

Heilautan pitkiä suortuvia otsalta olkapäille. Korot kopisevat hiekkaiseen asfalttiin. Joku on ojentanut käteeni naistenpäiväruusun hymyn säestyksellä.

Tämä on lomapäiväni. Hoidan asioita kaupungilla.

Käyn Kelassa. Tiskillä minua palvelee mies, joka puhuttelee minua alkuun kuin olisin noin 20-vuotias tyttönen. Olen ehkä yksi maailman hankalimpia uusia ihmisiä tutustua, koska minusta ei pysty ulkonäön perusteella päättelemään moniakaan asioita oikein.

Pystyn aistimaan tämänkin herran hämmennyksen, kun selviää, että olenkin useita vuosia vanhempi kuin hän kuvitteli, ja suoritan asepalvelusta (pahoittelen hänelle, että näytän parhaillaan vähän gonahtaneelta, mutta hän ei näytä sisäistävän huumoriani), ja jos keskustelisimme pidempään, hänelle selviäisi myös useita muita yllättäviä seikkoja. Tuntuu, ettemme oikein löydä yhteistä aallonpituutta, sillä olen ilmeisesti täysin epäsynkassa olemukseni kanssa. Mietin, että miten ihmeessä tulen selviämään tulevasta siviilielämästä…

Olen pitänyt siitä maailmasta, jossa tuntuu kuin sukupuolia ei olisi. Univormu hävittää sukupuoliroolit, ainakin sellaisina kuin ne muulloin ilmenevät. Minulta odotetaan samoja asioita kuin miehiltä. Tulen kohdelluksi arvoni mukaan. Avaan oven minua korkeampiarvoisille herroille ja tervehdin heitä ensin. Muodossa pojat tuuppivat ja repivät minua yhtä rajusti kuin toisiaan ja kuulen olkapäähäni lämähtävän nyrkin säestyksellä ystävällisen murahduksen: ”V***u, ojenna!” Ja niin, tietenkin se kettuilu naiseudesta. Kun pojille huudetaan tetsatessa ”Munat turpeeseen!”, meille naisille keksitään vastine ”P***ut turpeeseen!” Rivoille marssilauluille kehitetään sukupuolineutraalit tai myös naisille sopivat versiot…

Ja nyt… Siviilimaailmassa, jossa olen avannut nutturani ja vaihtanut maiharit kymmenen sentin korkoihin, kaikki on toisin. Minulle ei ensisijaisesti huudeta, ja jos huudetaan, kyse on sukupuoleni ja nuoren naiseuden vähättelystä. Minusta se tuntuu siviilissä aina pahemmalta kuin intissä. Intissä olet joka tapauksessa intissä, olet tullut hyväksytyksi inttiin, jossa nyt vain satut eroamaan suurimmasta osasta tyyppejä siinä, että sinulla on toisenlainen sisälmys housuissa. Vähän niinkuin joku on pidempi kuin joku toinen, tai ihonväriltään tummempi tai muuta sellaista.

Miksi naisille muuten ylipäätään avataan ovi? Olen armeija-aikana avannut oven miehille monia kertoja ja auttanut kaverille takin päälle. Ihan vain siksi, että se oli heille sillä hetkellä hankalampaa tai se oli minusta kohteliasta.

Tietysti minusta on hienoa, jos treffeillä mies avaa minulle oven eikä itse ryntää joka paikkaan ensimmäisenä. Sehän tarkoittaa, että hän huomioi minut.

Suhteet Oma elämä Uutiset ja yhteiskunta