Ilman naamiointia

Viikko on ollut mieletön.

Olen muun muassa tavannut kasvokkain yhden idoleistani. Olin kyllä hiukan jäässä. Syytä siihen en tiedä, olen kuitenkin kolmekymppinen nainen ja elänyt omannäköistäni elämää eikä minulla varsinaisesti ole mitään syytä jäätyä. Mutta jäädyin kuitenkin.

Olen ihmetellyt kiinnostavia yhteiskunnallisia ilmiöitä läheltä ja kaukaa. Nähnyt, miten asioista puhutaan ja miten ilmiöihin käytännössä reagoidaan. Tämä on todellakin hyvin erilaista palvelusta kuin se, jota alussa suoritin, mutta en osaa sanoa, kumpi oli mielenkiintoisempaa…

… sillä olen myös jutellut monen palvelustoverin kanssa. Erään kanssa syntyi jälleen keskustelua siitä, miksi olen tullut asepalvelukseen. Yksi perustavanlaatuinen syy on todellakin se, että kysehän on kansalaisvelvollisuudesta. Mietin toisinaan, että miksi oloni on nyt jotenkin kokonaisempi kuin ennen palvelusta, ja sehän johtuu siitä, että olen kesällä osa suurta suomalaisten joukkoa, joka on käynyt armeijan. Tiedän käytännössä, mitä on maanpuolustus. Minulle on aivan sama, mitä mieltä joku toinen on minusta univormussa, sillä olen mielestäni teollani lisännyt tasa-arvoisuutta niin yhteiskunnallisessa kuin henkilökohtaisessa mielessä.

Olen hämmästellyt univormupukuisena, kun siviilinainen kauhistui ollessamme samaan aikaan vessassa. Ihmettelin, että mitä hän niin hermostuneena etsi taskuistaan. Luulin hänen hävittäneen kännykkänsä, kunnes hän sanoi: ”Voi ei! Tiedät kai, miltä tuntuu, kun on vahingossa jättänyt meikkilaukun kotiin?” Oli pakko hymyillä ja todeta, että en oikeastaan… Kävelen tätä nykyä päivittäin täysin naturellina keskellä stadia ajattelematta lainkaan koko asiaa. On niin monia asioita, joita en nykyisin enää automaattisesti tee.

Upseerikokelaat saapuivat taloon, eli reserviupseerikurssi päättyi ja koksut valtasivat kotikasarminsa meiltä alikersanteilta.

Opin (kertauksena jälleen), mitä media on, pääsemällä pieneen mediapyöritykseen…

… ja lisäksi kaveri huomautti lomilla, että katselen haaveellisena kaukaisuuteen ja hymyilen. Voi olla. Mutta sillä ei ole tekemistä palveluksen kanssa.

 

Suhteet Oma elämä Höpsöä Syvällistä

Rajoja ja vapautta

”Olen onnellinen.” Näin ajattelin eilen istuessani junaan, joka vei kaupunkiin, jossa lapsena asuin hetken aikaa. En ole käynyt tuossa kaupungissa koskaan lapsuuteni jälkeen eikä minulla ole siellä mitään, mutta tuon kaupungin rautatieasemalla olen viettänyt opiskeluaikoina useita tunteja.

Onnellisuuteni ei johdu tuosta kaupungista.

Elämäni on taas ja edelleen kiireistä. Olen monesti matkalla jonnekin tai jostakin, tapaan paljon ihmisiä ja päädyn tilanteisiin ja paikkoihin, joissa en ole ehkä koskaan ennen ollut. Ja lisäksi on omakin elämä elettävänä. Sellainen elämä, jolla on suunta ja tarkoitus, jossa on intohimoa ja unelmia, tavoitteita.

Toisaalta elämääni rajaavat tietyt rutiinit ja jotkut enemmän tai vähemmän pysyvät naamat. Näinhän asepalveluksessa aina on. On tietty aika, jolloin herätään ja mennään nukkumaan, aika jolloin punkat sijataan ja siivotaan, aika jolloin ruokaillaan ja niin edelleen.

Tämä kaikki muodostaa sopivan kokonaisuuden juuri nyt.

Voisin kuvailla tuntemuksia elämässäni seuraavasti:

Tuntuu kuin kävelisi pitkin hämärää tunnelia samalla, kun ympärillä alkaa yhtäkkiä hohkata himmeä valo pitkän pimeän jälkeen. Ajoittain kirkkaus rävähtää päälle, niin ettei erota muuta kuin terävästi häikäisevää valkeutta. Sitten pimeä taas palaa yhtä nopeasti kuin sähkökatkon sattuessa. Mutta sen jaksaa, kun on alkanut kokea kirkkaitakin hetkiä. Ei tiedä, mistä tuo valo on peräisin, mutta se tuntuu hyvältä. Suunnistan eteenpäin valon ohjaamana vältellen täysin pimeneviä polkuja. Kirkkautta täytyy saada lisää ja odotettavissa on, että tunnelin päässä ei muuta olekaan. Sen täytyy tuntua aivan järkyttävän mahtavalta.

En siis tiedä, mistä tuo valo tulee ja miksi se tuntuu niin hyvältä, mutta tiedän, että se on koko matkani tarkoitus. Olen seurannut sitä tänne asti ja aion jatkaa sitä kohti. En voi kuin luottaa tähän polkuun ja siihen, miltä se tuntuu.

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli Raha