Paluu vuoteen 2009
https://www.youtube.com/embed/rgc_LRjlbTU” width=”560″>
Täsmälleen näihin aikoihin keväällä 2009 olin palauttanut opinnäytetyöni Aurinkorannikon suomalaislehtien lukijoiden identiteeteistä. Nyt olen palauttanut jonkinlaisen version gradustani. Tuolloin sain työstä 4/5. Jos olisin jalostanut edelleen johtopäätöksiäni, olisi tulos ollut 5/5.
Tuolloin en ensimmäistä kertaa löytänyt alani kesätöitä ja vietin harvinaiset kolme kuukautta elämässäni työttömänä. Monivuotinen parisuhteeni loppui. Aloitin työttömyyden ansiosta juoksuharrastuksen. Täysin juoksuun soveltumattomilla tennareilla Aurajoen varrella. Ryhdyin valokuvaamaan uudehkolla järjestelmäkamerallani. Luontoa, kaikkialla; Turussa ja Kotkassa porukoiden luona. Osallistuin valokuvakilpailuihin ja jostain sainkin jonkinlaisen viikon kuva -tittelin. Sain myös paikan valokuvaajakoulutuksessa Paasikivi-opistolla. Otin osaa ensimmäisiin virallisiin juoksukisoihini Meripäivillä yllättävän hyvällä ajalla. En nyt muista sitä ulkoa, mutta matka oli 14 kilometriä ja vanhempani olivat hämmentyneitä nopeudestani. Itse tiesin olevani hyvässä kunnossa, sillä olin nopeasti juoksukengät ostettuani siirtynyt neljän kilometrin lenkeistä yli kymmenen kilometrin matkoihin. Kesän lopulla näyin myös viimeisissä missikisoissani Turun DBTL-festivaaleilla. Se piristi todella paljon tunnelmaani, etenkin kun muutama ihana ystävä saapui kannustamaan, kainalossa lavalla koreili Mr. Finland -ehdokas ja esiinnyimme samassa show’ssa itsensä Lola Odusogan ja hänen tanssiryhmänsä kanssa. Kerroin sillä lavalla kisojen juontajalle hakevani asepalvelukseen ja kiipeäväni Kilimanjarolle. Syksyllä matkasin talveksi matkailualan töihin Kanarialle ja siitä lähtien elämä on ollut yhtä seikkailua.
Tuntuu maagisesti kuin olisin ikään kuin palannut siihen tilanteeseen, jossa tuolloin 25-vuotiaana olin. Tehnyt ympyrälenkin ja palannut liitoskohtaan. Ainoastaan sillä erotuksella, että nyt kaikki on kuten pitääkin. Kaikki välillä tapahtunut on opettanut maailmasta ja elämästä. Olen kiitollinen siitä kaikesta, mutta en kyllä jaksaisi käydä uudestaan sitä kaikkea läpi. 🙂 Lopulta kaikki ikävätkin tapahtumat ovat kääntyneet hyvinkin positiivisiksi ja tuoneet minulle sellaista uutta tietoa ja taitoa, mitä en ollut osannut kuvitella.
Juoksen edelleen; olen juossut mitä erilaisimmissa ympäristöissä Itä-Suomen metsistä Afrikan savanneille ja Kanarian rannoille. Juokseminen pitää minut aina järjissäni ja tuottaa minulle hyvinvointia. Valo- ja videokuvaus kuuluvat nykyisin monen toimittajan osaamisrepertuaariin. Graduni on tietyllä tavalla paljon syvällisempi ja laajempi kuin opinnäytteeni. Lisäksi olen löytänyt Sen Oikean, jos sellaisiin haluaa uskoa. Määritelmästä riippuen uskon tai en usko, mutta juuri tämän ihmisen ärsyttävät puolet pystyn kestämään ja hänkin kuulemma minun. 🙂 Jaamme toisillemme kaiken aiheesta riippumatta (miinus tietysti esimerkiksi kavereiden synkimmät salaisuudet tai muut vastaavat lojaalisuutta vaativat aiheet, jos sellaisia on). Avoimuus ja rehellisyys tietysti välillä kirpaisee, mutta näen, että suhteessa on parempi kuulla totuus ja tehdä johtopäätökset nyt kuin vaikka kymmenen vuoden valkoisten valheiden jälkeen. Se on oikein toista ja itseä kohtaan ja kaikin puolin käytännöllistä. Suoraan sanoen, juuri tällaisten periaatteiden pohjalle perustuvan suhteen olen aina halunnutkin. Juuri näin ajattelevan ihmisen kanssa. Olin parikymppisenä liian nuori vakavaan suhteeseen ja tarvitsin vielä aikaa nähdä maailmaa, yksin.
Palasin lähtöpisteeseen, simsalabim, ja nyt minulla on vastaus kaikkiin kysymyksiini. Ehkä kaikki välillä tapahtunut olikin vain unta? :) Siltä minusta nyt tuntuu. Jatkan tyytyväisenä siitä levyn kohdasta, joka alkoi kupruilla ja on nyt jotenkin erikoisesti välillä suoristunut. Ehkä olenkin vain aivan tavallinen nainen menossa kotiin, mitään ei ole tapahtunut eikä missään ole mitään yllättävää. Enää.