Paperinen lapsi itsenäistyy

Lähes tasan neljä vuotta sitten aloitettu, reilu 200-sivuinen romaanikäsikirjoitus lähetetty kustannustoimitettavaksi!

Tavallaan se ei vielä tarkoita mitään muuta kuin pientä lepotaukoa, mutta onhan tässä jotain tullut tehdyksi. Siltä ainakin nyt tuntuu.

Myös äitienpäivä lähestyy. Olemme pärjänneet lähes ilman tukiverkkoja lapsiperhearjessa jo kolmatta vuotta. Olen siitä vähän ylpeä, mutta olisihan tämä voinut helpompaakin tietty olla. Luin ja äimistelin miehelleni, että moni suomalaisperhe saa isovanhemmilta lastenhoitoapua jopa useasti kuukaudessa, kun meillä apu jää muutamaan kertaan vuodessa. Ehkä avun määrä todella selittää sitä, miten elämässä pystyy selviämään useammankin lapsen kanssa täysjärkisenä pikkulapsiajan yli. Toki varhaiskasvatus on olemassa, mutta niin kai se on muillakin? Eli siihen päälle voi vielä tulla jelppausta mummeilta ja vaareilta iltoihin ja viikonloppuihin. Korona on tosin saattanut syödä muiltakin apua, kun pärskivää kersaa ei voi senioreille työntää. Mutta hurja ajatuskin, että tässä lähellä olisi ollut käsipari tai toinenkin jakamassa taakkaa meidän kahden kanssa lapsenhoidossa viime vuosina. Silloin oltaisiin voitu vaikka käydä kaksin jossakin, mitä en muista, että oltaisiin juurikaan tehty.

Juoksin eilen ensimmäisen muutaman minuutin lenkkini moniin kuukausiin.  Aloittelemme liikuntaharrastuksia myös pojan kanssa. Elämä kai normalisoituu taas!

Viime kesä oli täynnä uusia juttuja, uutta elämää, uudenlaista vapautta kodin piiristä. Tämä kesä lienee omalla laillaan tuore: puutarhahommia omalla pihalla, liikkuvampaa meininkiä liikkuvamman lapsen kanssa, tuparit/kesäjuhlat kavereille… Kaikenlaista aiemmasta elosta poikkeavaa normaalin arjen päälle.