Rankka muutto, ihana lopputulos – ja pojan kanssa puhetta Jumalasta ja muusta
En vielä viikko sitten ollut asiasta varma, mutta nyt voin sanoa, että on ihanaa, kun on oma koti.
Muutto pari viikkoa sitten oli aika hurja, sillä minulle puhkesi pojalta saatu flunssa juuri muuttopäiväksi. Siinä sitten pakkailin ja jynssäsin loppusiivousta nenä vuotaen samalla, kun muut muuttajat yrittivät pitää välimatkaa.
Pienempi rekka ja isompi paku meidän omaisuuden kärräämiseen tarvittiin. 2,5 vuotta sitten selvittiin vielä yhdellä muuttorekalla Tampereelta Espooseen.
Muuttolauantai venähti pitkälle aamuyöhön, ja viimeinen ponnistus oli hammasharjojen metsästys pimeässä uudessa kodissa kymmenien muuttolaatikoiden joukosta. Siellä ne olivat sitten, tasan keon viimeisessä ja perimmäisessä ja torninsa alimmassa laatikossa, kaikkien muiden takana…
Seuraavana aamupäivänä poika palasi mummilasta hoidosta yhä räkäisenä, alkoi kamojen purku-urakka ja sunnuntai-iltana tein myös aluevaaliuutisointia aamuyölle asti. Poika ei sitten vielä maanantaina aloittanutkaan uudessa hoitopaikassa ja isikin sairastui sattuvasti.
Siinä meni viikko jouhevasti vuorotellen niistellessä, vanhemmat etätöissä ahertaessa ja uutta kotia laittaessa ja poikakin viimein uuteen hoitoympäristöön tutustuessa. Öisin toki vähän valvottiinkin, kun lapselle uudessa paikassa havahtuminen on jännittävä juttu jonkin aikaa.
Kaikkiaan meidän sopeutuminen on rajusta heitosta uuteen arkeen huolimatta kulkenut sutjakkaasti. Omien työhuoneiden saaminen molemmille, oma piha ja lähiseudun maalaismaisuus sekä tila ja valo kotona ovat hieno juttu. Ja toimiston läheisyys ehdottomasti myös.
Ollaan juuri aloitettu kodin sisustaminen. Se onkin itse asiassa ihan hauskaa puuhaa tässä töiden, lukemisen ja lapsen kanssa touhuamisen ohessa. En ennen ole sitä osannut oikein arvostaa. Yritän saada kotiini matkoilta ja ehkä lukemistani kirjoistakin joitakin elementtejä, mutta ehkä seesteisyys ja käytännöllisyys menevät kuitenkin muun edelle. Pieni pintaremonttikin saattaa jossain vaiheessa tulla kyseeseen, mutta kaikki aikanaan. Haluan iloita siitä, että isoin urakka on nyt takana tässä muutossa!
Pojan kanssa keskustellaan jo Jumalasta ja uskon asioista, maailman liikkeestä ja radiouutisista. Hän jaksaa ällistyttää sutkauksillaan ja väläyksillään. Hän on pikkuvanha, edelleen. En tiedä, viisastelinko vanhemmilleni kaksivuotiaana? En usko, vaikka olin kyllä yhtä puhelias kuin poikani. Papupadaksi isä minua kutsui, ja muistan, että minun oli vaikeaa pitää ajatuksiani omana tietonani. Rakastin puhumista alle kouluikäisenä. Tavallaan rakastan sitä yhä. Ja nyt se on periytynyt pojalleni, tai hän on omaksunut sen minulta, sillä puhuin hänelle yli 1,5 vuotta lähes taukoamatta. Puhuin, lauloin,runoilin, selitin, perustelin, kyselin ja keskustelin. Nyt minun ei tarvitse, hän tekee sitä itse. Kaikkialla, kaikille.
Minusta on tärkeää, että hän uskaltaa ja osaa muodostaa mielipiteitä, kokee tulevansa kuulluksi ja olevansa sanojen arvoinen, sillä hän on. Teot ovat tärkeitä myös, mutta ne on kyettävä perustelemaan, ja sanoilla on tässä maailmassa valtaa ja voimaa, mikä yksin teoilta puuttuu. Kieli tekee näkyväksi, kokonaiseksi. Uskon, että hän sen oivaltaa, luultavasti on jo jossain määrin tämän käsittänytkin lyhyen kokemuksensa valossa.
Mitä elämä voisi edes olla ilman sanoja? Ei yhtään mitään! Edes ajattelu ei onnistu ilman sanoja. Sanoista lähtee kaikki, sanoihin kaikki palaa.