Syntiä ja kiusaamista
”Miehistymisriittiä” Espanjassa. Kuka uskaltaa ottaa härkää sarvista eli sarvekkaan kiusaamista.
Taannoinen isänpäivä jäi täällä turhan olemattomalle käsittelylle. Juttelin tuolloin puhelimessa muun muassa veteraanivaarini kanssa. Hän kysyi, että noh, opitko nyt siellä armeijassa mitään elämän kannalta hyödyllistä.
Häkeltävä kysymys. Vastasin kysymykseen ehkä paneutuneemmin kaverille:
”Tavallaan mua lohduttaa ajatus siitä, että olen valmistautunut kohtaamaan äärimmäisen pelon. Että pystyn ääritilanteessa ottamaan taakaksi suurimman synnin jonkun toisen puolesta. Ja tiedän, että valitettavasti maailmassa liian moni tietää, mitä tarkoitan.”
Hirvittävää. Niinhän se pohjimmiltaan kuitenkin on, vaikkei sitä yleensä noin perin juurin ajattele. Miten noin suuret ja käsittämättömät asiat, kuten sota, tapahtuvat pienten ja sotilaalle arkipäiväisten tekojen kautta.
Pieni painallus ja luoti irtoaa. Tähtäys ja se osuu maaliin.
Vittuile ja pysy järjissäsi
Armeijan pieniä, ahdistavia, jokapäiväisiä asioita on niin sanottu vittuilun kulttuuri. Lähes kaikki asiat esitetään kettuilemalla, vinoilemalla ja toista ärsyttäen. Se tuntuu vähän samalta kuin koulukiusaaminen sillä erotuksella, että armeijassa se on kai normaalia käytöstä ja hyvinä päivinä sen jopa muistaa eikä siihen silloin hajoa.
Siihen oppii varsinkin väsyneessä mielentilassa itsekin. Vastahyökkäys ja toiselle luu kurkkuun. Et kuule sinäkään mikään kuningas ole, arvon vertainen. Taidat itse asiassa olla ihan emäidiootti ja osoitan sinulle kyllä miksi!
Jossain kohtaa sitä miettii kettuiluun kyllääntyneenä ja vähän itseensä ottaneena, että onko elämän oikeasti pakko olla tällaista. Miksi tulin inttiin kokemaan itsetunnon aleneman ja oppimaan, että olen ihan pepasta enkä osaa mitään? Onko tässä jotain mieltä?
Joskus osat vaihtuvat…
Kuulin, että eräs tutuntuttu, intin käynyt nainen, oli alkanut pitää itseään jälleen ihan fiksuna ja kykenevänä henkilönä vasta puoli vuotta intin päätyttyä. En yhtään ihmettele. Mietin itsekin välillä, että tämän rääkin päätyttyä uskon varmasti olevani yhteiskuntakelvoton pälli ja kaipaan toipumisaikaa haavoittuneelle itsetunnolleni. Ja sanon tämän sitten kieroutuneesti hymyillen. Toisaalta nimittäin en luultavasti enää ikinä ota kovia sanoja ja maahanpainamista tai varsinaista kiusaamistakaan liian raskaasti. Haistakaa vaan itse.
Armeija ei välttämättä sovellu henkilölle, joka ei yhtään usko itseensä. Tai siis on monia asioita, joiden suhteen en aina minäkään usko itseeni, mutta pohjimmiltani ja historiani perusteella tajuan tehneeni joskus jotain oikeinkin. Se helpottaa, jos joku kommentointi osuu ja uppoaa tai tuntuu siltä, että eihän tässä ole mitään järkeä, kun en koskaan tee mitään automaattisesti oikein.
Ne, jotka ovat tehneet siviilissä asiakaspalvelutyötä, saattavat kyllä helposti samaistua armeijatyyliseen kommunikaatioon. Intissä en ole vielä koskaan tavannut niin hirveää ja perusteetonta puhuttelua kuin toisinaan oikeassa elämässä asiakkaita palvellessa.
Aikuiset ihmiset solvaavat itselleen tuntematonta henkilöä mitättömästä syystä tai antavat palaa esimerkiksi sähköpostitse. Kapitaalit, huutomerkit, haukkumanimet ja kirosanat senkun vilisevät silmissä niin, että usko sivistyneeseen kanssakäyntiin karisee. Itselle ei tulisi mieleenkään purkaa kaikkia huonon päivän tuntemuksia vieraaseen ihmiseen vaikkapa vain siksi, että tuo vieras sattui vahingossa tervehtimään sanoen ”Hyvää iltaa!” eikä ”Hyvää huomenta!”
Siinä sitä pokkana ja rauhallisena yrität kuunnella ja rauhoitella ja olla ystävällinen, ellei ole pakko sanoa, että ”Anteeksi nyt vaan, mutta minun ei tarvitse tällaista kuunnella. Näkemiin ja palatkaa uudestaan, kun olette rauhoittunut, niin hoidetaan asia kuntoon!” Intissä huudoille ja haukuille on sentään syy ja yleensä painava sellainen.