Uusia tuulia eli videoblogi
https://nainenjakamera.blogspot.fi/
Tuossa yläpuolella on uusi blogiosoitteeni, jossa keskityn nykyisiin harrastuksiini ja myös matkoihin. Esitän silti toivomuksen, että ne, jotka kokevat tarvetta seurata blogiani kommentoidakseen sitten ikävästi eivät kiusaisi itseään (ja samalla minua) seuraamalla uutta blogiani. Eikö kaikille ole kuitenkin hyvä antaa mahdollisuus uuteen alkuun? Minusta ei muutenkaan ole kovin reilua, että minua kommentoidaan tylysti, kun en sellaista harrasta muita kohtaan. Tiedän, että on olemassa pahoinvointia, joka purkautuu tuntemattomien ihmisten mollaamisena, mutta itse en sellaista hyväksy. Olen kohdannut sitä reippaasti muun muassa kassatyössä jokunen vuosi sitten ja se oli inhottavaa.
En voi käsittää sellaista käytöstä, kasvottomana tai kasvotusten. En edes kehtaisi kiusata julkisella paikalla kaikkien nähden jotakuta, josta en tiedä mitään. Sehän tarkoittaa täydellistä itsekontrollin menetystä, arvostuksen puutetta muita kohtaan, harkinnan katoamista ja näiden selkeää osoittamista niille kaikille, jotka tilannetta ovat todistamassa. Ihan yhtä kamala olo tulisi, jos verkossa alkaisin harkitsemattomasti tiuskia asiattomuuksia ja arvostella ihmisiä esimerkiksi jostakin niin pinnallisesta asiasta kuin ulkonäöstä.
Minuakin on välillä arvosteltu täällä, muun muassa ulkomuodostani ja milloin mistäkin. Tiedän, että olen melko tyytyväinen itseeni ja elämääni. Se saattaa jotakuta ärsyttää; kyllähän siitä tulee kateelliseksi, kun näkee jonkun listaavan mukavia saavutuksia tai näyttävän kivalta. Käy minullekin toisinaan niin; että koen kateutta, joko syyttä tai syystä. Mutta kateushan ei lopulta kerro, onko itsessä ihan oikeasti jotain vikaa. Se on tunne, joka syntyy, kun toivoisi itse itselleen jotakin parempaa: asemaa tai arvostusta. Silloin on hyvä pysähtyä miettimään, miksi ei koe saavansa sitä, mitä elämäänsä kaipaa. Mitä se on, mitä minä itselleni toivoisin? Miten sitä voisin lähteä tavoittelemaan konkreettisesti? Ja onko se todella sellaista, mitä tarvitsen?
Minulla on omat murheeni, huonot päiväni, kamppailuni ja demonini. Niin meillä kaikilla. On tietysti hyvä tietää, että siitä huolimatta joku kadehtii minua tai että joku arvostaa minua. Minulla on lähellä ihmisiä, joiden tiedän arvostavan minua vuodesta toiseen. Matkoilla olen myös oppinut, että tapaan aina uusia ihmisiä, jotka kiinnostuvat minusta ja joiden kanssa voin jakaa hienoja hetkiä, jossen sen enempää. Ja kaikki nuo ihmiset, uudet ja vanhat, tekevät elämästä sen arvoisen. Kaikkea ei ole tarkoitettu pysyväksi, ei viime kädessä yhtään mitään, mutta kaikkea on hyvä arvostaa sellaisena kuin se on. On lyhyttä ja pitkää, kevyttä ja syvää, vakavaa ja hupaisaa, välillä kaikkea yhtä aikaa eikä aina todellakaan tiedä, mitä näistä lopulta kehkeytyy.