Verkkovihasta ja rasismista
Kaikki viime aikainen keskustelu mielipideilmaston jakaantumisesta sai minut pohtimaan, miten ilmiö on edes mahdollinen. Eikö jokaisen pitäisi kaiken järjen mukaan tällä hetkellä olla joustava ja varautunut mihin tahansa elämässä? Miten jyrkät stereotypiat voivat mitenkään päteä maailmassa ja maassa, jossa huomisen suuntaviivat ovat suuren osan elämässä hataria ja ennakoimattomia.
Voit joutua työttömäksi, läheisesi voi joutua työttömäksi, saatat kouluttautua kokonaan uuteen ammattiin, joutua muuttamaan kauas kotoa, ja väistämättä tunnet enenevissä määrin monenkirjavaa sakkia välimatkojen kutistuttua ja elämäntyylien moninaistuttua. Miten on siis mahdollista, että koko maailma tuntuu muuttuneen mustavalkoiseksi ja jatkuvan mielensäpahoittamisen kehäksi?
Ehkä se johtuu yksinkertaisesti liiallisesta jakamisesta, ärsykevirrasta sosiaalisessa mediassa, joka tuntuu vaativan jatkuvaa huomiota mitä turhanpäiväisimmille asioille. Epäilemättä omatkin juttuni ovat melko turhanpäiväistä päiväkirjanpitoa, narsistisen tyydytyksen hakemista (jep, myönnän olevani vähän narsistinen, mutta olen siitä tietoinen ja yritän suureksi osaksi käyttää sitä hyviin tarkoituksiin) ja niin poispäin.
En lähde syyttämään ketään jyrkistä mielipiteistä tai muustakaan. Toteanpahan vain, että verkkopsykologian ymmärtämiseen pitäisi panostaa, ja sitä voisi opettaa viimeistään lukiossa (ehkä sitä jo opetetaankin?). En väitä itsekään ymmärtäväni verkkokäytöksen kiemuroita ja ansoja, joihin itsekin olen kompastunut. Ehkä yksi näistä ansoista on itsetyytyväisyys, narsismi, yhteydessä julkaisun helppouteen.
On helppo kirjoittaa verkon ”päiväkirjaan” tai foorumille sillä hetkellä kuolemattomilta totuuksilta vaikuttavia säkeitä ja yleistyksiä, jotka jo huomenna tai viimeistään vuosien kuluttua näyttävät yhtä hupaisilta kuin peruskoulussa lähettämättömät rakkauskirjeet. Ikävä puoli tässä on se, että toisin kuin ne pöytälaatikkoon jääneet lemmentunnustukset, verkkovuodatukset ovat jo ehtineet mahdollisesta katumisestasi huolimatta kerätä hurjan määrän tykkäyksiä, kommentteja, jakoja jne. Siinä vaiheessa, kun haluaisitkin ehkä tunnustaa vajavaiset tietosi ja muuttuneen mielesi, on myöhäistä tai liian noloa katua.
Kuulin erään hyvän neuvon verkkokäyttäytymiseen: ”Oletan aina, että kaikki verkossa ovat idiootteja, sulkematta itseäni pois. Ei millään pahalla, mutta se on varminta, kunnes jutut todistetaan faktoiksi. Itsekin voi erehtyä kauhistumaan jostakin ja moralisoimaan, jos antaa pelkälle tunteelle vallan eikä kärsivällisesti tarkista, mistä jossain tekstissä tai kuvassa oikeasti on kyse.”
Esimerkkinä toimikoon vaikkapa sosiaalisessa mediassa kiertänyt lyhyt videopätkä, jossa isompi poika löi heikkonäköistä pikkupoikaa, ja uhria puolustamaan saapui kolmas poika. Tilanne tietysti herättää tunnereaktion kenessä tahansa: iso, terve tyyppi käy heikomman kimppuun syyttä suotta, ja niinpä videon sankari saikin hehkutusta somessa. Vaan kuinka ollakaan, totuus ei ehkä tässäkään ollut niin yksinkertainen… Toinen versio tapahtumista oli se, että sokea poika olisikin itse aloittanut kiusaamisen ja lyömisen ja aiheuttanut toisen hermostumisen. Kenen puolella tässä siis pitäisi olla ja miksi? Mitä jos asiaa on jopa vaikea kommentoida, kun ei tunne henkilöitä eikä kontekstia? Kuuluuko koko asia ja tapahtumaketju edes koko maailman kommentoitavaksi, vaiko vain tilanteessa olleiden henkilöiden ja silminnäkijöiden paikallisesti ratkaistavaksi?
Itse jätän herkästi kommentoimatta provosoiviin kirjoituksiin, varsinkin, jos aiheella ei mielestäni ole suurta merkitystä (vaikka olisi muuten miten tulenarka ja hot topic) tai en tunne kirjoittajan taustoja tai ole varma hänen asiantuntijuudestaan juuri kyseisessä aiheessa. En jaksa pahoittaa mieltäni asioista tai pahoittaa muiden mieltä turhan takia. Olen ehkä itsekäs, mutten jaksa edes keskittyä muiden elämään tarpeettoman paljoa. Ihastelen hienoja some-kuvia, peukutan elämänmuutoksia ja kadehdin asioita, joita itselläni ei (ainakaan juuri nyt) ole. Siinä se. Huomenna on taas uusia kuvia ja statuksia, ehkä ihan toisenlaisia kuin tänään tai sitten ei.
Joku on kaunis kuin malli tai poseeraa jopa lehtien kansissa, yksi kiertelee nytkin ympäri maailmaa haaveitaan toteuttaen, toinen tahkoaa uraa ja älykkäitä huomioita uutisaiheista, kolmannella on unelmaperhe ja ihana arki omassa kodissa… Valtakunnassa on siis kaikki melko hyvin. Kaikki tämä on siis mahdollista! Lisäksi olen tavannut kaikki Facebook-kaverini edes kerran henkilökohtaisesti, joten tiedän, että täydellisten kuvien takana on oikeita ihmisiä pettymyksineen, tavoitteineen, unelmineen ja erehdyksineen. Tästä samasta syystä olen huono fanittamaan ihmisiä. Joskus olen miettinyt, millainen pettymys voisi olla tavata Madonna tai Angelina Jolie. Siitä huolimatta, että olen kaukaa ihaillut heidän saavutuksiaan ja heistä rakennettua kuvaa, en ehkä kestäisi heitä oikeina henkilöinä.
Rasismista… Joskus saatan tokaista poikaystävälle, että: ”Kamalaa, mulle tuli just rasistinen olo” ihan kuten, jos sanoisin: ”No nyt mä tulin vähän mustasukkaiseksi.” Sitten hän halaa minua ja sanoo: ”Ei se mitään, niin mullekin joskus käy.” Namibiassa ollessa taas saatoin tokaista rentouduttuani paikalliselle ystävälle jotain, minkä tajusin heti möläytettyäni aavistuksen rasistiseksi kommentiksi. Hän nimittäin näytti hetken aikaa loukkaantuneelta. Ystävyyden muodostuttua en vain enää osannut varoa mahdollisia kulttuurieroja tai olla hienotunteinen joissakin puheenaiheissa.
Minulle tuli heti huono olo ja pyysin anteeksi. Hän vain pisti koko jutun leikiksi. Onneksi ystävälle voi tunnustaa olevansa epätäydellinen ja laukovansa myös typeryyksiä. Mikä tarinoiden opetus oli? Se, että olemme kaikki etnisyyteen ja kansallisuuteen katsomatta vähän rasisteja, koska on normaalia erehtyä pitämään tuttua turvallisena ja oikeana, vierasta vääränä ja pelottavana. Ei siinä sinänsä ole mitään väärää. Sen yli vain täytyy päästä, ja ajatella asioita tilanne- ja kontekstikohtaisesti. Omat perimmäiset arvonsa toki saa ja pitää säilyttää, ne ovat kai useimmille ihmisolennoille melko samanlaisia, ja muuhun kannattaa jättää vähän jouston varaa.
Ihan jo siksikin, että yhteiskunta, jossa joutuu kadulla ja omassa kotonaan pelkäämään henkensä ja omaisuutensa edestä, ei ole kaikkein stressittömin. Niin käy, jos muihin ihmisiin ei enää luoteta eikä heitä arvosteta ja kunnioiteta. Suomi ei ole sellainen maa, ja kokemuksien rikastamana haluaisin huomennakin kokea eläväni yhdessä maailman turvallisimmista ja siksi parhaista maista.