Voittamisesta ja häviämisestä
”The illusion that increasing losses for the other side is equivalent to winning is the reason that the struggles are so prolonged and the conflicting parties play the game to a lose/lose end.”
Rakastan hyviä mietelauseita, ja tämä oli Anatol Rapoport teoksesta Contemporary Conflict Resolution.
Onko sodassa ja rakkaudessa kaikki sallittua? Onko henkilökohtaisen voiton tavoittelu aina fiksuinta? Kumpi on useimmissa tapauksissa tärkeämpää: dialogi vai debatointi?
Onko hedelmällisempää oppia ymmärtämään erilaisia näkökulmia ja löytää niitä yhdistelemällä jotain ihan uutta, vai todistaa kaikin voimavaroin oman kantansa paremmuus ja pyrkiä puhdistamaan pöytä muilta?
Onko win/win-tilanne pelkkä laiha kompromissi, josta kukaan ei oikeasti saa mahaansa täyteen?
—
Kuten tästäkin pohdinnasta näkyy, olen tosiaan mutkan kautta ”löytänyt” uuden kutsumuksen asepalveluksen seurauksena. ”Löytänyt” siksi, että jatko-opinnot on ollut jännä yhdistelmä pitkäaikaista haavetta, jatkuvaa kehityksen hakemista tekemiseeni ja hetkeen tarttumista.
Kirjoitin kolme vuotta sitten Uudessa-Seelannissa reppureissatessani miniläppärille lyhyen ja pitkän tähtäimen suunnitelmat ja haaveet elämässäni. Kumma kyllä, utopistisimpienkin toiveiden päälle on ilmestynyt viiva ja perään toteamus ”Done it” tai ”Doing it”.
Sain aikaiseksi ja myin ne reissuartikkelit, jotka olin aikonutkin myydä, mikä nyt ei vielä vaatinut kuin normaalia työmoraalia, ahkeruutta ja intoa. Kartutin media-alan työkokemustani matkan jälkeen, mikä ei myöskään ole ihme.
Mutta sitten suoritin asepalveluksen, johon hakemiseen sain lopullisen innoituksen maailman toisella puolen luonnonmullistuksen seurauksia todistaessani.
Ja nyt jatkan yliopisto-opintoja, kuten olin suunnitelmiin kirjannut.
Se on jo aikamoinen suoritus, sillä syksyn alkaessa en vielä tiennyt, että tulisin ikinä asumaan Tampereella. En odottanut rakastuvani enkä varsinkaan olevani niin hullu, että muuttaisin minnekään miehen perässä. Olen iloinen, että tein niin, vaikka suhde lopulta päättyikin. Rohkean ratkaisun seurauksena olen nyt toteuttamassa sitä suunnitelmaa, jolta olisin muuten poikennut.
—
Tunnen olevani melkein kuin uudestaan parikymppinen. Oikeastaan nautin nyt siitä, että toisin kuin ennen inttiä työelämässä, pystyn ajattelemaan muutakin kuin duuniani. Maailman ja monen muun ongelmat ovat suurempia kuin ne jokapäiväiset stressin aiheet, jotka eivät päästäneet otteestaan, ja joihin en kuitenkaan suoraan itse voinut vaikuttaa. Itsekkäät ja näköalan kaventavat ongelmat.
Kaikki elämässä ei ole suorittamista. Elämä ja kuolema ei ole. Sota ei ole. Ihmisoikeudet eivät ole. Rakkaus. Ystävyys. Eivätkä ihmisten väliset suhteet. Oivallukset elämästä.
Toiset asiat vaativat aikaa, varsinkin tärkeät sellaiset. Ne, jotka oikeasti muuttavat maailmaa ja ihmistä sisältä päin.
Aina ei tarvitse katsoa kelloa ja pohtia, oliko riittävän tehokas, ja saiko tänäänkin revittyä itsestään vähän enemmän kuin oikeastaan jaksaisi tai kuuluisi.
Mietin aiemmin paljon erilaisia lukuja ja mittareita, myös vapaa-ajallani: vaa’an lukemaa kuntosalilla, kaloreita ruoassa ja juoksumatolla, kilojen lisäystä laitteiden vastuksissa, käveltyjä kilometrejä lenkillä. Tarkkailin, kauan aikaa pystyin käyttämään tapaamisiin ystävien tai treffikumppanin seurassa. Olin kireä kuin viulunkieli enkä elänyt hetkessä. Paitsi töissä. Työ oli minulle lähes kaikki. Matkustelu toi tietysti ansaitut breikit suorittamiseen ja itsensä ylittämiseen. Se oli minun aikuista elämääni.
Tässä uudessa hetkellisessä opiskelijaelämässä keskityn nyt muuhun. Haluan ymmärtää, mitä ympärilläni todella tapahtuu ja olla osa tätä muuttuvaa todellisuutta. Tahdon olla aidosti läsnä hyville tyypeille. Vaikuttaa.