Aina matkalla jonnekin..

Katsoin viime viikolla Yökylässä Maria Veitola -ohjelmaa, jossa Maria oli vierailulla Mallorcalla Meeri Koutaniemen ja Sami Yaffan luona. Meeri kertoi tuossa jaksossa siitä kuinka oli jo kovin nuorena lähtenyt kotoaan ja koki tämän olevan syynä vaeltamiselleen ja, ettei sitä omaa paikkaa ole oikeastaan löytänyt koskaan. Samaiseen lauseeseen Meeri lisäsi, että joka kerta matkustaessaan ihminen lyö itseään suoraan kasvoihin, koska matkustelu tekee riippuvaiseksi. Tähän voin täydellä sydämellä yhtyä! Matkustaminen onneksi on kuitenkin riippuvuus sieltä hyvästä päästä ja vielä ei ainakaan kovin kovaa ole sattunut kasvoihin.

Mainitsin sohvalla vieressä istuvalle siskolleni tuon ohjelman jälkeen, että nyt minä alan käsittää miksi olen halunnut muutosta ja miksi itsekin tehnyt päätöksen lähteä juuri nyt. Siksi, koska haluan vaeltaa. Tällä kertaa vain löydän itseni melko kaukaa kotoa; Uudesta-Seelannista.

Tässä vaiheessa olen irtisanonut asuntoni ja koko elämäni on kahden neliön varastossa. Työstäni olen jättänt irtisanomisilmoituksen ja työpäiviä on jäljellä yhteensä vaivaiset kuusi. Olen siis irtisanonut kaiken mahdollisen mikä sitoo minua täällä Helsingissä ja takataskussa on vain menolippu kauas! Joko siis saa ikävöidä? Mitä jos tämä olikin virhe? Entäpä jos en haluakaan palata? Ja tähän jatkoksi noin miljoona kysymystä joita pyöritän koko ajan mielessäni.

Näistä kaikista positiivisten ja negatiivisten ajatusten sekä tunteiden yhteentörmäyksestä heräsi myös ajatus tälle blogille. Josko tämä olisi se väyläni saada oma turhautumiseni, iloni, ikäväni ja riemun hetkeni jaetuksi. 

Kuvat: Google