Kun yksinäisyydestä tuli kirosana

Täällä talvi todellakin tekee tuloaan. On oltu ilman sähköjä melkein vuorokausi kun ensimmäinen syysmyrskytuuli kävi yli 100m/s ja lamaannutti lähes koko Aucklandin muutama viikko takaperin. Tätä tekstiäkin kirjoittaessani istuin pimeässä vinttihuoneessa, kun taas kerran oli sähköt poikki ja nyt jatkan tätä tekstiä kun ulkona paistaa aurinko ja on kiitettävät 20 astetta lämmintä. Tämän tekstin kautta olen ehkä eniten avoin (niin teille kuin itselleni) ja valoitan sitä miltä oikeasti täällä kaukana olo tuntuu. Ulkopuolelle kun on niin helppo antaa kuva siitä, että kaikki on hyvin ja vapaapäivät kuluu reissuja tehden ja tuo kaikki hyvä on vain yhden napin painalluksen päässä kun laitan kuvan instagramiin tai muuhun sosiaaliseen mediaan. Oikeasti nuo hetket joista olen kuvia laittanut on todella ollut niitä hetkiä kun olen ollut onnellinen ja varsinkin päätöksestä lähteä, mutta mitä kuvien julkaisun välissä tapahtuu, on oma asiansa.

Epäonnea ainakin joutunut kohtaamaan tässä pienen ajan sisällä, tunteiden myllerryksestä puhumattakaan. Onnistuin kaatumaan portaissa (kyllä, eikä tähän vaadittu edes perjantaita ja 13.päivää!). Hetken aikaa näin tähtiä ja mietin, että tässäkö tämä oli kunnes ensiavun kautta sain diagnoosiksi lihasjumin, kun taas tällä hetkellä makaan sängyssä jonkin taudin jälkimainingeissa. Tämäkin hetki, kuten moni muukin saanut pohtimaan yksinäisyyttä. Yksinäisyys on mielestäni kaunista kun sitä kaipaa ja sitä tarvitsee, mutta rumaa kun se katsotaan omaksi syyksi kun sille ei voi mitään. Näin kaukana kaikesta yksinäisyys on tunne mitä kokee lähes päivittäin ja tuo tunne on myös ehkä kaikista voimakkain, lainkaan väheksymättä muita tunteita, jotka myös saavat ihan erilaiset voimat kaukana kaikesta. Kipukin tuntuu paljon voimakkaammalta, sekä fyysisesti että psyykkisesti, täysin hallitsemattomalta. Eli onko tämä yksinäisyys nyt siis itse aiheutettua ja voinko tälle mitään?

Kyllä ja ei, ja luultavasti voin. Suomessa yksinäisyyttä pystyi hallitsemaan ja haalimaan ympärilleen ihmisiä, jos yksinäisyys alkoi ahdistaa ja käydä ylivoimaiseksi tai päinvastoin olemaan todella yksin kun sitä kaipasi. Täällä sitä tunnetta ei voi paeta ja toisaalta on yksin koko ajan, vaikka tietää, että toisella puolella maailmaa on perhe ja ystäviä, jotka ovat vain viestin tai puhelun päässä. Voit tietenkin etsiä uusia ihmisiä uudesta ympäristöstä, mutta yleensä kieli ei ole sama, ja aaltopituus aina hieman hakoteillä. Voihan tämän myös nähdä tietynlaisena syysmasennuksena, kun sitä eletään tai sitten vien aivan liian pitkälle ajatuksiani ja oma kuherruskuukauteni uuden alun ja elämän suhteen olikin vain huomattavasti lyhyempi ja arki mätkähti päin kasvojani kuin märkä rätti konsanaan. Siihen en kuitenkaan ollut valmistautunut, että joutuisin kamppailemaan näin paljon tämän kirosanan kanssa, varsinkin kun olen ollut aiemmin poissa ja kaukana kaikesta. Se tästä tekeekin outoa, että tavallaan ei ole koti-ikävä tai pohdi paluuta takaisin Suomeen vaan onkin surullinen siitä, että omat odotukset vapaudesta eivät täyttyneet tai elämä täällä ei nyt olekaan sitä mitä ajatteli ja, että oliko kuitenkin liian uhkarohkeaa luopua kaikesta, vain ollakseen yksin. Ymmärrän, että vapaus varmasti tietyllä tavalla tuo myös yksinäisyyden mukanaan, mutta halusin olla vapaa ja yksin, mutta en sarvipäistä lisäämään sanaan äinen-päätettä kuin Chisun laulussa. Eli kyllä, tämä on myös itseaiheutettua.

Väkisinkin tulee mietittyä, että onko tämä nyt sitten sitä mitä lähdin etsimään. Lihasjumeja, loukkaantumisia, raastavaa ikävää ja yksinäisyyden tunnetta ja välillä jopa vihaa päätöstäni kohtaan? Ei, näitä en lähtenyt hakemaan, mutta jotenkin silti haluan uskoa, että näistäkin opin jotain tai ainakin tiedostan omia rajojani. Ja jos tilanne vaatii, myös tekemään päätöksiä sen mukaan, että löydän ne rajat. Varmasti myös tekemäni työ täällä nostaa nämä tunteet pintaan ja kokee epäonnistuvansa lähes päivittäin, joka jo itsessään syö syötyä. Mutta koska pidän työni ulkopuolella täältä, jätän tämän tähän. Se, että tuntee surulliseksi itsensä ja vihaiseksi toisaalta toi minut tänne, mutta en myöskään halua elää näiden kahden tunteen kanssa kovin kauaa, koska nuo tunteet ovat kyllä osa minua, mutta ne eivät ole minä.