Matka jo yli puolenvälin ja seuraavaan boardingiin vielä puolitoista tuntia aikaa. Hong Kong siis saavutettu ja tässä parhaillaan odotan lentoa Aucklandiin valtavalla lentokentällä, jonne en tunne kuuluvani en sitten lainkaan. Edeltävät lennot sujuivat ilmakuopista huolimatta hyvin ja untakin riitti. Tässä istuessa kuitenkin tuntuu edelleen epätodelliselta se, että kohta olen asettumassa toiseen maahan. Tosin tähän epätodelliseen olotilaan saattaa vaikuttaa melkoinen jetlag; pyöryttää, huono olo, tästä huolimatta valtava nälkä ja väsymys -> ei ehkä parhain kombinaatio. Tämän päälle tarjolla uskomaton turvotus eri raajoissa ja tuntuu, että tässä näppäimistölläkin pomppii turvonneita nakkeja. Onneksi äiti kuittasi viestillään nämäkin oireet ja neuvoi pyytämään oksennuspussia ja ottamaan vain kirkasta ”kylmästi raakana”, että pöpöt kuolee.

Palataanpa kuitenkin vielä hetkeksi Suomeen ja lähtötunnelmiin.

Viimeiset päivät Suomessa menivät oikeastaan lähinnä pohdintoihin siitä, että olenko varmasti nyt ottanut huomioon kaiken ja onko kaikki tarvittavat lomakkeet täytettynä/tulostettuna ja mitä jos jäänkin Aucklandin lentokentälle nuolemaan näppejäni, jos pankkitilin saldo ei olekaan riittävä tai jos jostain syystä näytän trikoissani epäilyttävältä. Toisaalta siskoni sanoi, että minusta ei lainkaan näy ulkopuolelle jännitys tai muu panikointi, vaan päinvastoin olin rauhallinen ja ”jalat maassa”. Tai ehkä se on tämä ikä (kolmekymppinen!) mikä tuo tietynlaista rauhallisuutta ja seesteisyyttä. Ei turhaa stressaamista, vaan luottoa siihen, että josko ne asiat meneekin niin kuin on mennäkseen.

Pahimmilta tunnekuohuiltakin oikeastaan vältyin ja niitä odotankin sitten saapuvan kun ensimmäinen kulttuurishokki tai vastoinkäyminen tulee eteen. Tottakai vanhempien ja siskon näkeminen viimeisine halauksineen lentokentällä nosti tunteet pintaan ja Lontoossa peilistä katsoi turvonneiden raajojen lisäksi myös turvonneet silmät. Laskeutuessa Hong Kongiin kuitenkin löysin itseni miettimästä tulevaisuutta ja oikeastaan ensimmäistä kertaa se myös pelotti, että mitä minulle tapahtuu. Vai onko tämä sitä kun oikeastaan on tyhjän päällä ja kaikki on auki. Toisin sanoen, onko tämä nyt sitä vapautta? Tätä miettiessä törmäsin lauseeseen: ”Jos joku tarjoaa sinulle mahdollisuutta, mutta et ole varma pystytkö siihen, sano KYLLÄ! – Ja opettele myöhemmin miten se tehdään!” Mielestäni lause pätee tähänkin tilanteeseen, koska en ole lainkaan varma pystynkö, mutta ainakin olen valmis yrittämään ja opettelemaan!

Näihin turvonneisiin tunnelmiin on hyvä lopettaa ja aloittaa lento Aucklandiin! 

–Matilda-

Katsoin viime viikolla Yökylässä Maria Veitola -ohjelmaa, jossa Maria oli vierailulla Mallorcalla Meeri Koutaniemen ja Sami Yaffan luona. Meeri kertoi tuossa jaksossa siitä kuinka oli jo kovin nuorena lähtenyt kotoaan ja koki tämän olevan syynä vaeltamiselleen ja, ettei sitä omaa paikkaa ole oikeastaan löytänyt koskaan. Samaiseen lauseeseen Meeri lisäsi, että joka kerta matkustaessaan ihminen lyö itseään suoraan kasvoihin, koska matkustelu tekee riippuvaiseksi. Tähän voin täydellä sydämellä yhtyä! Matkustaminen onneksi on kuitenkin riippuvuus sieltä hyvästä päästä ja vielä ei ainakaan kovin kovaa ole sattunut kasvoihin.

Mainitsin sohvalla vieressä istuvalle siskolleni tuon ohjelman jälkeen, että nyt minä alan käsittää miksi olen halunnut muutosta ja miksi itsekin tehnyt päätöksen lähteä juuri nyt. Siksi, koska haluan vaeltaa. Tällä kertaa vain löydän itseni melko kaukaa kotoa; Uudesta-Seelannista.

Tässä vaiheessa olen irtisanonut asuntoni ja koko elämäni on kahden neliön varastossa. Työstäni olen jättänt irtisanomisilmoituksen ja työpäiviä on jäljellä yhteensä vaivaiset kuusi. Olen siis irtisanonut kaiken mahdollisen mikä sitoo minua täällä Helsingissä ja takataskussa on vain menolippu kauas! Joko siis saa ikävöidä? Mitä jos tämä olikin virhe? Entäpä jos en haluakaan palata? Ja tähän jatkoksi noin miljoona kysymystä joita pyöritän koko ajan mielessäni.

Näistä kaikista positiivisten ja negatiivisten ajatusten sekä tunteiden yhteentörmäyksestä heräsi myös ajatus tälle blogille. Josko tämä olisi se väyläni saada oma turhautumiseni, iloni, ikäväni ja riemun hetkeni jaetuksi. 

Kuvat: Google