Suhtaudun ristiriitaisesti onnellisuuteen. Usein tulee mieleen se perisuomalainen sanonta: kel onni on, se onnen kätkeköön ja blaablaa. Mutta miksi hitossa? Miksei sitä onnea saisi huutaa koko maailmalle tai ainakin edes vähän kehuskella kylänraitilla että nyt muuten menee hyvin?

Mutta silti, ihan väkisinkin alkaa epäilyttää kun se onni jostain kohtalon oikusta kohdalle osuu. Tai kun taivaankappaleet ovat sattumalta oikeilla paikoilla, tai mitä syitä ikinä siihen sitten onkaan.

Alkaa epäilyttää, että kohta kaikki taas menee kuitenkin vituiksi.

Ja sitten on vielä se toinen puoli, kuten kaikilla asioilla yleensä on: onnelliset ihmiset ovat lähtökohtaisesti ärsyttäviä. Ne hymyilevät typerästi, nauravat paljon ja kovaa, eivätkä välitä pienistä vastoinkäymisistä. Ne vähän leijuvat ja käskevät vain antaa mennä niin kaikki ongelmat selviävät. Mikään ei ole niin justiinsa.

Ei. Ei se niin mene. Onnettomalla on varmasti miljoona hyvää syytä olla onneton ja onnelliset tuovat yhden lisää.

Tästä kaikesta jupinasta huolimatta on pakko myöntää: olen aika onnellinen. On kesä, töissä on kivaa ja uudet ihmiset huippuja. Aika leimiä, myönnän. Mutta näin lämpimällä säällä onnettomana oleminen on hiton rankkaa.

Helpompi luovuttaa suosiolla. Ja kuunnella tyhmää musiikkia.

http://www.youtube.com/watch?v=eag-Q0-hzZE

Loistava meno ja sillee.