Kiire elää

Aloitan huomenna hetkeksi uuden elämän.

Muutan huomenna uuteen asuntoon, uuteen kaupunkiin. Maanantaina aloitan uudessa työssä. Uutta on sekä työpaikka että työnkuva.

Jotenkin tuntuu, että juuri nyt koko elämäni tiivistää sana uusi. 

Toistaiseksi olen kuitenkin tyytynyt kehittämään stressiä lähinnä siitä, kannattaako mukaan pakata kumpparit ja miten löydän bussiasemalta tulevaan asuntooni. Kai on vain helpompi miettä pieniä yksityiskohtia ennemmin kuin kokonaisuutta.

Koska onhan se nyt hiton jännää aloittaa taas kaikki alusta. 

Ja toisaalta myös aika raskasta, varsinkin kun edellinen alusta alkaminen tapahtui tammikuussa. Olen melko turvallisuudenhakuinen ihminen. On hyvä olla, kun tietää mitä tapahtuu ensi viikolla, ensi kuussa. Haluaisin ehkä olla spontaani, sellainen joka menee ja tekee ja miettii vasta sitten. Mutta en vain ole.

Ja vaikka haluankin välillä hypätä tuntemattomaan, pelottaa se vietävästi. Olisi niin paljon helpompaa jäädä jumiin kaikkeen tuttuun, mutta kai yksi nousee aina ylitse muiden: kiire elää.

On kiire nähdä, kokea ja elää vaikka pelottaisi. Ja vaikka välillä huomaisi että parempi olisi sittenkin ollut siellä kotona. Vaikka huomaisi että otti uuteen elämään mukaan ne kumpparit ja valkoisen tyllihameen, mutta unohti hammasharjan. Silti täytyy lähteä.

Jotenkin tämä kappale tuo turvaa juuri nyt, kun 22 kilon matkalaukku odottaa eteisessä lähtijää. Kuuletko kun veden alla mä huudan ääneen sen kaiken ihanan, vapauttavan. janottavan, kiperän, pelottavan, uuden.