”Enjoy the ride, the medicine show”

Hups, näin siinä aina käy.

Aina kun aloitan tarmokkaana jotain uutta, hyydyn heti lähtöviivoille. Tähän kohtaan paljon selittelyjä viime viikkojen kiireistä ja reissuista ja niin edelleen, kyllähän te tiedätte.

Tällä hetkellä päässä ei pyöri kuin kaksi ajatusta: huomenna täytyy ostaa apteekista lisää c-vitamiinitabletteja ja pitäisi kuunnella enemmän Placeboa.

Ensimmäinen kohta selittyy sillä, että yritän parhaillaan epätoivoisesti taistella alkavaa flunssaa vastaan. Miksi aina niiden kivoimpien päivien (ja iltojen, krhm) jälkeen sairastuu? Ihan niin kuin jääkiekkovoitossa: ensin voitetaan, juhlitaan hetki ja sitten kiirehditään moralisoimaan että väärin juhlittu, että eihän sitä nyt noin olisi saanut innostua.

Niin kävi minullekin: oli aurinkoinen lauantai, pihafestarit ystävien seurassa, vähän viiniä ja hevibändeiltä omaksuttuja kasvomaalauksia. Ihan normimeininki. Sitten seuraavana päivänä nukuin toki myöhään eikä aikaakaan kun itsemoralisointi alkoi: ei olisi pitänyt lähteä sinne baariin, ei olisi pitänyt pussata sitä yhtä poikaa, ei olisi pitänyt. Ja kaiken morkkiksen kruunaa tietenkin ärhäkkä tyhjästä ilmestynyt kurkkukipu.

Kurkkukipu – tuo itsemoralisoinnin ihanin ilmentymä. Huoh.

Mutta arvatkaa mikä auttaa: Placebo. Ei, sen lumelääkkeen vaikutuksista minulla ei ole tietoa, mutta lumelääkebändin tiedän toimivan vaivaan kuin vaivaan. 

Placebo on kuin vanha ystävä. Sellainen jonka tuntee läpikotaisin, mutta johon ei kyllästy koskaan. Joka tarjoaa turvallisen olkapään jota vasten nojata, kun ei vain jaksa ottaa mitään riskejä minkään vähänkään tuntemattomamman kanssa.

Placebo on juuri sellaisiin hetkiin kuin tämä. Hetkiin joina c-vitamiini ei toimi.

Juuri nyt jumituin jostakin syystä tähän biisiin:

You’re the truth not I.