”Tällaista on ehkä olla nuori”

Festarit ovat yksi parhaista asioista mitä tiedän. Eivätkä festarit ole mitään ilman telttayöpymistä. Sehän on ihan kuin söisi loppukuun köyhäilymakaroonit ilman ketsuppia.

Jos kävisi festareilla ilman leirintämajoitusta jotain oleellista, jotain sykähdyttävää ja jälkeen päin vakavia ”muistatko silloin Provinssissa -06” -nostalgiahetkiä aiheuttavaa jäisi kokematta. Jotain jäisi elämättä.

Provinssirock on aina ollut minun juttuni. Olen ollut siellä yhtä vuotta lukuun ottamatta vuodesta 2004 lähtien. Provinssi oli se ensimmäinen, se tärkein. Majoituimme joka ikinen vuosi tismalleen samalle nurmikkoläntille saman teltan kera ja useimmiten saman seurueenkin voimin. 

Ensimmäisenä telttailuvuonna tutustuimme telttanaapureihimme, oululaisiin murrehirmuihin, eikä sen jälkeen ole mennyt Provinssia ilman heitä. 

Leirintäalue-elämä on kuin onnellisuus pienoiskoossa. Silloin riittää edes hetkittäin pilvien välistä pilkistävä aurinko, seeprakuvioinen teltta, ämpärissä kylmetetty kalja ja ystävät. Ne tuhannet saman olotilan jakavat ystävät, vieraat ja tutut.

Väitän että ihminen ei ole todella elänyt jos ei ole koskaan kömpinyt jokainen ruumiinjäsen kohmeessa nukkumaan makuupussiin ja herännyt sieltä muutaman nihkeän tunnin jälkeen auringon kuumottaviin säteisiin.

Siinä on sitä jotakin.

Mutta tänä vuonna en mene Provinssiin. Minulla on ikävä Ilosaarta. Ilosaarirockiin minulla on aina ollut hieman etäisempi suhde, mutta nyt ajattelin, että on aika. Aika antaa sille mahdollisuus.

(Asiaan ei vaikuttanut mitenkään se, että kyseinen festivaali järjestetään kuukautta myöhemmin kuin Provinssi. Eikä se, että heinäkuun yöt ovat keskimäärin lämpimämpiä kuin kesäkuun. Köh.)

Tässä kuva minun ja Ilosaaren ensikohtaamisesta:

 

Joten hei Ilosaari! Odotan jälleennäkemistämme.

Rakkain terveisin,

Seeprateltan tyttö -88