”Home is wherever I’m with you”

Ajattelin aina ennen, että ulkomailla asuminen on jotakin suurta. Jotakin hienoa ja tavoiteltavaa. Aloitin yliopiston, mietin vaihtoa, ja lopulta lähdin. Ja nyt olen täällä. Ulkomailla. Mutta. Kumoanko kaikki vanhat käsitykseni jos sanon että täällä on sittenkin melko pientä? Tämä kaupunki ei ole pieni, mutta tämä kokemus saattaa olla.

Saattaa olla, että minulla on ikävä. Ikävä kotiin. 

En koskaan, lähes 23-vuotisen elämäni aikana, ole tuhlannut juurikaan aikaa kodin miettimiseen. Koti on ollut siellä missä itse olen. Olen ollut aika pitkälti samoissa paikoissa, ja muutonkin hetkinä kotiutunut pian. Uusiin kaupunkeihin, uusiin kaupunginosiin, uusiin asuntoihin ja uusiin ystäväpiireihin. En koskaan ole ajatellut Suomea kotinani, sanan syvimmässä merkityksessä.

Paitsi nyt.

Nyt lähestyvä paluu tuntuu enemmän kuin mitään paluulta kotiin. Vaikka kaupunki vaihtuu taas, se perimmäinen tunne kodista säilyy. 

Ja tähän väliin ne kaikki mahdolliset kliseet: koti on siellä missä sydän, muu maa mustikka oma maa mansikka, Suomi suomalaisille, persut voittoon jii än ee. Tai sitten ei.

Kai tämän kirjoituksen tarkoituksena oli todeta, että vaikka kuinka yrittäisi leikkiä metropoliittia ja riippumatonta eurooppalaista, Suomella on silti ote minusta. Ehkä etenkin Suomen kesällä. Voin vannoa, että syksyn räntäsateissa yritän jälleen pyristellä tuosta otteesta irti. Toivottavasti onnistun edes hetkeksi.