Poikakämppisten kaa

Kuten jo kerroin, muutin juuri uuteen asuntoon. Tulen asumaan siellä ainoastaan kaksi ja puoli kuukautta, mutta näin kesän alussa sekin tuntuu pieneltä ikuisuudelta.

Asun kahden kämppiksen kanssa.

Siinä ei sinänsä ole mitään erikoista. Olen elämäni aikana jakanut asuntoni monenlaisten ihmisten kanssa. Itse asiassa en ole koskaan asunut yksin. Olen seurannut  kämppiksen eroa edeltävää riitelyjaksoa, toisen kämppiksen pakkomiellettä terveelliseen ruokaan, kolmannen päälaelleen käännettyä elämänrytmiä sekä neljännen digiboksin tallennusriippuvuutta.

Kaikkia kämppiksiäni on kuitenkin yhdistänyt yksi asia: he ovat olleet tyttöjä.

Tällä hetkellä jaan kesäasuntoni kahden pojan kanssa.

Ja vaikka yhteiseloa on kestänyt vasta muutaman päivän, moni asia on totaalisesti toisin.

Tiedän, että sukupuoliroolit ovat suurelta osalta pelkkää muinaisjäännettä. Silti en voi olla huomaamatta eroja. Ehkä olen vain sattunut saamaan asuinkustannusten jakajiksi stereotyyppisiä tyttöjä tai nykyisellään stereotyyppisiä poikia, mutta yhtä kaikki, on pakko saada tietää: miten kukaan voi asua miehen kanssa?

Pysyvästi, siis.

Luulen, että tämä muutaman kuukauden yhteiselo on kuitenkin hauska empiirinen kokeilu. Aion laskea, kuinka monta tuntia on tuossa ajassa mahdollista käyttää verkkoroolipelin (tai jonkin vastaavan, en ole vielä onnistunut selvittämään pelin anatomiaa) pelaamiseen, kuinka monta tyhjää puolentoista litran kokispulloa keittiöön mahtuu ja miten monta päivää kuivat pyykit voivat roikkua kuivaustelineellä tai puhtaat astiat lojua astianpesukoneessa.

Tällä hetkellä lukemat ovat luettelujärjestyksessä seuraavat: 9, 4, 3, 2.

Haluaisin myös tietää montako kertaa wc-pöntön kansi lasketaan alas, mutta ainakin toistaiseksi tutkimustulos on pyöreä nolla.

Lupaan raportoida kesäni kulusta myös jatkossa, jos jotain uusia mullistavia eroavaisuuksia nais- ja miessukupuolen välillä ilmenee.

Suhteet Sisustus Oma elämä Ystävät ja perhe

Kiire elää

Aloitan huomenna hetkeksi uuden elämän.

Muutan huomenna uuteen asuntoon, uuteen kaupunkiin. Maanantaina aloitan uudessa työssä. Uutta on sekä työpaikka että työnkuva.

Jotenkin tuntuu, että juuri nyt koko elämäni tiivistää sana uusi. 

Toistaiseksi olen kuitenkin tyytynyt kehittämään stressiä lähinnä siitä, kannattaako mukaan pakata kumpparit ja miten löydän bussiasemalta tulevaan asuntooni. Kai on vain helpompi miettä pieniä yksityiskohtia ennemmin kuin kokonaisuutta.

Koska onhan se nyt hiton jännää aloittaa taas kaikki alusta. 

Ja toisaalta myös aika raskasta, varsinkin kun edellinen alusta alkaminen tapahtui tammikuussa. Olen melko turvallisuudenhakuinen ihminen. On hyvä olla, kun tietää mitä tapahtuu ensi viikolla, ensi kuussa. Haluaisin ehkä olla spontaani, sellainen joka menee ja tekee ja miettii vasta sitten. Mutta en vain ole.

Ja vaikka haluankin välillä hypätä tuntemattomaan, pelottaa se vietävästi. Olisi niin paljon helpompaa jäädä jumiin kaikkeen tuttuun, mutta kai yksi nousee aina ylitse muiden: kiire elää.

On kiire nähdä, kokea ja elää vaikka pelottaisi. Ja vaikka välillä huomaisi että parempi olisi sittenkin ollut siellä kotona. Vaikka huomaisi että otti uuteen elämään mukaan ne kumpparit ja valkoisen tyllihameen, mutta unohti hammasharjan. Silti täytyy lähteä.

Jotenkin tämä kappale tuo turvaa juuri nyt, kun 22 kilon matkalaukku odottaa eteisessä lähtijää. Kuuletko kun veden alla mä huudan ääneen sen kaiken ihanan, vapauttavan. janottavan, kiperän, pelottavan, uuden.

  

Suhteet Oma elämä Musiikki Työ