”Sä lupasit että me ei kuolla koskaan”
Paina taas kaasu pohjaan
anna elämän mennä
Huuda sun äänihuulet
rikki ja poikki
Rakastan Olavi Uusivirtaa. Olen rakastanut jo kauan. Enkä edes kovin salaisesti, ainakaan tämän tunnustuksen myötä. (Toivottavasti se ei googlaa itseään ja löydä tätä. No, tuskin. Itsensä googlettaminenhan on noloa.)
Pakko tosin seivata todeta tässä, että ennen kaikkea rakastan Olavin musiikkia.
Oli kesä 2006. Juuri se kesä, kun on vasta täyttänyt 18, ja on hetken ihan irrallaan, pyörryksissä uudesta vapaudentunteesta ja onnesta. Se kesä kun taivas ei ole rajana vaan vasta alkua. Kesä, jolloin onneen riittävät katolla syöty valuva mehujää ja käyttöään odottavat festariliput huoneen seinällä. Kesä, johon palaa sinnikkäästi aina kun missä tahansa seurassa aletaan keskustella elämän kesistä.
Kesistä, joita ei unohda koskaan, vaikkei niistä juuri mitään edes muistaisi.
Olavi Uusivirta oli julkaissut toisen levynsä Me ei kuolla koskaan tuota kesää edeltävänä syksynä. Tuosta levystä tuli minun aikuistumisriittieni (teinituskaiset viimeiset kuukaudet alaikäisenä, ensirakkaus ja lopulta suurin odotuksin ladattu ensimmäinen vapaa kesä) soundtrack.
Koska hei, mikä voisi olla parempi teemalevy juuri tuolle elämänjaksolle kuin levy jonka ensimmäinen single alkaa sanoilla
Helppoo olla nuori,
kaikki tai ei mitään,
Hei rock n’ roll
On helppo tarttuu kiinni
ja kohta päästää menemään ?
Lähes jokainen levyn kappale muistuttaa jostakin hetkestä tai tunteesta. Rakkausrunoista mieleen palaa heti tietenkin se onnettomasti päättynyt ensirakkaus, Betonikaupunki taas vie hetkeksi kadonneen lapsuuden kaipuuseen.
Ja sitten alkoi se kesä. Erityisesti kaksi kappaletta (Irrallaan ja nimikappale Me ei kuolla koskaan) tiivistävät kesän tapahtumat, tunnetilat, ajatukset ja hitto, lähes koko 18-vuotiaan tytön elämänkuvan. Tiedättehän: liika on liikaa mut vähän on tylsää, vittu mä oon sekaisin, miksi kaikki on niin irrallaan ja siskon päätä huimaa taas, jeejeejee.
Ja lopulta: sä lupasit että me ei kuolla koskaan. Silloin tuntui siltä, että kaikki on nyt, kaikki on tässä. Oli kiire elää, oli kiire vannoa, että ystävyys ei kuole koskaan, että nämä hetket eivät kuole koskaan. Lopulta kesä kuoli, kiitos syksyn. Hetketkin päättyivät, mutta eivät kuolleet. Kiitos Olavin.
Ja syy tähän kaikkeen tunteita pursuilevaan Olavi-muisteloon on tietenkin Olavin ja ihanan Anna Järvisen tekemä kappale Nuori ja kaunis.
Nuori ja kaunis on kappale, joka vie minut takaisin, minnepä muuallekaan, kuin siihen elämäni kesään. Mutta nyt haikeuteen ja hyviin muistoihin sekoittuu myös odotusta. Ihan kohta on kesä 2011, ja olenhan mä vieläkin hei nuori ja kaunis. Ja ennen kaikkea onnellinen, mitä sä luulit.