Tavaroiden kadonnut merkitys

Riku Korhonen kirjoitti taannoin Helsingin Sanomien nettisivuille kolumnin nimeltä Banaanilaatikoista. Korhoselle banaanilaatikot edustavat nuoruuden epävarmoja, mutta ah-niin-ihania aikoja, ja niin minullekin.

Vielä muutama vuosi sitten omaisuuteni oli minulle tärkeää. Oli tärkeää, että vaatteet olivat tiptop ja että niitä oli liikaatarpeeksi. Katastrofin ainekset olivat kasassa, jos jollekin hameelle ei löytynyt täydellistä yläosaa. Sisustuksen kanssa riitelevät pussilakanat olivat kauhistus, ja maton tuli mätsäsi verhoihin.

Hiljalleen kaikki muuttui. 

Opiskelen alaa, joka vaatii kesätöitä saadakseen reissaamista ympäri Suomea. Ajatus opiskelupaikkakunnalle kesäksi jäämisestä tuntuu absurdilta. Viime kesänä olin tuolla, tänä  kesänä toisaalla. 

Silloin vaatteiden ja tavaroiden merkitys kokee inflaation. Yhteen matkalaukkuun ei paljon mahdu, ja ne vähätkin tajuaa viimeistään ensimmäisen asumisviikon jälkeen pakanneensa ihan väärin. Bilemekoista ja rantasandaaleista ei paljon iloa toimistossa ole.

Viimeinen niitti välinpitämättömyyteen luisumisessa oli tammikuinen ulkomaille muuttoni. Kun ne kaikki huolella Ikeasta valitut kirjahyllyt, sängyt ja nojatuolit pitää tylysti hylätä vinttikomeroon odottamaan parempia aikoja, ei maallisella omaisuudella enää paljon juhlita.

En tiedä, koska tulen asumaan yli vuoden yhtäjaksoisesti samassa asunnossa. Mutta tiedättekö, se ajatus ei sureta tippaakaan. Jotenkin on maailman parasta olla irrallaan. 

Ja loppujen lopuksi, ehkä juuri se irrallisuus on banaanilaatikkoelämässä parasta.

Minulta sen irrallisuuden saavuttaminen vaati kolme muuttoa. Nyt koti on siellä missä sydän on, ja niin sen pitääkin mennä. Toistaiseksi.