Miksi aina tekee mieli alkaa kirjoittaa, kun tietää, että kohta puhelin soi ja joudun hyppäämään kenkiini ja kiitämään?

Miksi on niin vaikeaa välillä löytää sanoja?

Miksi on kasvottomanakin niin kovin hankalaa kertoa niistä asioista, joista haluaisi päästä avautumaan?

Kirjoitan nykyään pääasiallisesti töiden lisäksi sähköpostia parhaalle ystävälleni ja kollegalleni, jolle voin huoletta kertoa vähän liiankin yksityiskohtaisesti kaikesta. Hän on yksi niistä harvoista ihmisistä, tai naisista, joista en tunne tarvetta koskaan avautua. Kaunis ja älykäs, salaa idolini. Niitä samoja asioita olisi kiva osata kertoa muullekin maailmalle, sillä kaipaan vertaistukea. Olisi ihanaa, jos voisi purkaa turhautumisensa johonkin ihmiseen tänne ja saada palautteeksi kommentti joltain samantapaiseen tilanteeseen joutuneelta. Kuinka se yksi kaveri täysin pokalla kehotti ostamaan punaisen topin, vaikka tietää täsmälleen, etten koskaan käytä punaista. Kuinka se yksi toinen kaveri ei uskalla laittaa teehensä maitoa, jonka parasta ennen -päiväys oli eilen. Tai mennä kävelylenkille, jos lihakset on treenistä kipeytyneet. Ennemmin istuu kotona tietokoneella ja kuvittelee paranevansa nopeammin niin. Kuinka se ensin mainittu kaveri näkee tasan kaikessa ensin sen negatiivisen puolen, sitten esittää ajattelevansa kovinkin positiivisesti ja palaa kahta pessimistisemmin siihen negatiiviseen. Niitä pieniä, suunnattoman ärsyttäviä asioita, jotka saavat aivoista kuulumaan pienen *pingg*-äänen ja aiheuttavat suunnattoman tarpeen päästä huutamaan kovaan ääneen, miten VÄÄRIN tuokin logiikan taidonnäyte meni. Koska suoraan niille ihmisille ei viitsi sanoa, koska juttu on ihan liian pieni ja aiheuttaisi luultavasti ihan liikaa pahaa verta. Mutta jollekin pitäisi saada sanoa. Että voitteko kuvitella, miten typerästi se taas sanoi?!

Tänään en ole kai saanut ärtymyskohtauksia. Vielä. Jään odottamaan mielenkiinnolla, mitä loppupäivä tuo tullessaan.