Decidedly suitable!

Joskus mietin, voiko onnellisuuteen kuolla. Aika useinkin nykyään. Joku paikka tässä on halkeamisuhan alla, muutun harva se hetki teinitytöksi taas. Samalla se ei-enää-teinityttö minussa toivoo niin kovasti, että tuo onnellisuuden lähde olisi elämäni viimeinen elämäni rakkaus.

Kun se on niin komea! Ja niin sopiva! Ja niin täydellisen hyvin rakennettu. Ja niin oikeanlainen, vaikka aluksi olinkin vahvasti sitä mieltä, että kaikki olennainen puuttuu. Vähänpä olen tainnut tietää.

Mies. Miesmiesmiesmies.

Haluaisin ajatella löytäneeni vihdoin sen ihmisen, jonka kanssa osaan säilyttää oman minuuteni, jonka kanssa en hukkaa itseäni. Vaikka tuntisin kuinka olevani kuin teinityttö kaikessa onnellisessa huumassani, saan ja osaan silti olla minä. Miesmiesmies voi vallata ajatukseni useinkin, mutta persoonani on silti minun. Ja hänellä on omansa.

Kun se on niin ihana.

Voidaanko sopia, ettei haittaa, vaikka aikuinen, älykäs nainen välillä hihkuu onnesta saadessaan sanoa MUN MIES? Ja silti olla ihan uskottava väittäessään olevansa aikuinen ja älykäs. Koska eihän kenenkään onnellisuus nyt voi olla siitä kiinni, pääseekö pujottamaan sormensa jonkun rintakarvoihin säännöllisin väliajoin vai ei.