Tarvitsen paikan, jossa valittaa läheisistäni. Tarvitsen paikan, jonne hehkua rakastumista. Tarvitsen uuden, kasvottoman purkautumiskeinon. Nyt olen Shirley. Katsotaan, kuinka käy.

Viikonloppuna sain tarpeekseni naisista.  Tein lopullisen päätöksen – ei enää naisjoukkueurheilua minulle. Jostain syystä allekirjoittaneen ei ole mahdollista olla olemassa aiheuttamatta puolitutuissa kateutta ja sitä kautta pahaa verta, vaikka itse tahtoisinkin ihmisille pelkkää hyvää. Hymyileminen on iskuyritys, jutteleminen petos pahinta laatua. Jos halaan naista, olen lesbo; jos nauran miespuolisen kaverin kanssa tilannekomiikalle, pyrin hänen housuihinsa. Kuulemma haluan kaikkia ja yritän kaikkia. Ja minä kun luulin ihan vain olevani ystävällinen. Ja sitten nämä samat, syyttävä sormi ojossa vaahtoavat ihmiset jaksavat ihmetellä sitä, etten viihdy yhtään ylimääräistä hetkeä heidän seurassaan. Vaan nyt pesen käteni koko sakista. Ei aikuisen ihmisen tarvitse kärvistellä ahdistavassa seurassa ”joukkueen edun” vuoksi, eiköhän me olla kaikki onnellisempia ilman toisiamme.

Olen yrittänyt opetella olemaan kylmempi, etten välittäisi siitä, kun minulle kerrotaan, mitä ajattelen tai mitä olen tehnyt. Että oppisin kävelemään tilanteesta pois, enkä jäisi kuuntelemaan ryöpytystä ja yrittämään korjata jollain ajattelemattomalla hymyllä aikaansaamaani vahinkoa. Pitäisi jo tietää, ettei siinä tilanteessa mitkään selitykset auta. Jos osaisikin vain sanoa, että pidä mielipiteesi, ei kiinnosta. Joskus vielä opin. Jos pääsisi vähän vähemmällä nyt, kun hankkiudun eroon suunnattoman tärkeästä statuksestani tuon ämmälauman jäsenenä. Muistaakseni ehkä kerran oli kuitenkin jopa hauskaa tuossa seurassa – voi mikä menetys.

Vanhaksikin pitää näemmä elää tajutakseen, ettei todellakaan ole pakko, jos ei halua. Ja ei, en halua, pitäkää uskomaton sontanne.