I Love My Family <3

Muutamana iltana sohvalla istuskellen pohdin, että mistä aloittaisin kirjoittamisen, kuuntelin hiljaisuutta ja pojan tasaista tuhinaa sängyssä…meidän parisängyssä. Jep meidän jamppa, kohta seiskavee nukkuu äidin viekussa, äidin mörkövahtina 😉 Aviomieheni aloitti reilu vuosi sitten yksityisyrittäjänä ja on viikot tien päällä. Ai mitenkö mä suhtauduin tähän muutokseen? No, palataampa hetkessä taaksepäin…

ELÄMÄMME UUSI SIVU

Edellisessä työssä miehelläni oli edessä lomautusuhka joten jotakin oli keksittävä ja pitkään pohdinnassa kytenyt yrittäjyys olikin mahdollista. 2016 vuoden alussa muutettiin kauan haaveilemaamme omakotitaloon toiselle paikkakunnalle mutta ei kuitenkaan kauas ”entisestä”. Tuolloin siis poika aloitti uudessa päiväkodissa ja isä uudessa työssä, itse jatkoin samassa työpaikassa. Liityin itse kuntosalin jäseneksi jossa toimii lisämaksusta lasten liikkakerho, aivan mahtava diili: äiti käy jumpissa/salilla ja poikakin pääsee liikkumaan ohjaajien seurassa, kätevää 🙂 Pojan päivähoidon aloitus sujui todella hyvin, hän kun on aina ollut sopeutuvainen muutoksiin. Ja mikä parasta, löysimme talon ystäväpariskunnan naapurista jossa asustelevat veljekset ja pojat ovatkin tunteneet toisensa vauvasta saakka joten kaveritkin löytyi valmiiksi <3 Viikot menee tosi nopeasti ja nyt kun oikein mietin, niin tästä elämämme uudesta sivusta on nyt aikaa 1v4kk. Tuolloin olin valtavan innoissani uudesta kodista ja uusista kuvioista ettei sitä ehtinyt juuri kaipaamaan, sitä toista arjen tohinoihin. Enemmän olen huolissani siitä ettei miehelleni vain sattuisi liikenteessä mitään. Mutta sitä on turha murehtia (vaikka edelleen murehdinkin ;))

YLPEYS

Olen valtavan ylpeä miehestäni joka uskalsi lähteä kohti uutta, mielenkiintoista, jännittävää työtä. Ei varmasti ollut helppoa hänelle, ”jättää” viikko toisensa perään oma perhe kotiin ja lähteä itse tien päälle. Hänelle työ on aina merkinnyt paljon, yksi pidempi lomautusjakso riitti eikä hän tahtonut ottaa riskiä joten siksi yrittäjyys. Toki kotona on myös hetkiä kun oikein kaipaa toista viereensä ja poikakin ikävöi vahvasti, meidän yhteistä tukipilaria. Helpottaaksemme ikävää soittelemme useamman kerran päivässä. Rutiiniksi muodostunut aamuinen soitto autosta kun ajelemme kohti päiväkotia ja iltaisin hyvän yön-toivotukset on meidän perheen juttu ja pojalle tärkeää 🙂 Tämä on meidän arkea, me olemme siihen tottuneita ja onhan viikkoja jolloinka iloksemme saadaan isä kotiin kesken viikon. Vaikka mieheni onkin viikot tien päällä, on hän yhtä VÄLITTÄVÄ, RAKASTAVA, HUOLEHTIVA isä ja aviomies siinä missä ne ns. normiarjen isätkin.

Tämän hetkiseen arkeen toki lisähaasteensa on tuonut poikamme epilepsia joka diagnosoitiin 2/2017. Elämää epilepsian kanssa…niin, se on meidän arkea tällä hetkellä ja tuosta aiheesta kerron lisää omassa postauksessa myöhemmin.

VASTOINKÄYMISET KASVATTAA MEISTÄ VAHVEMPIA

Mutta vieläpä palaan kauemmas menneeseen…Olin jo muutamia vuosia aiemminkin ollut ”reissuleskenä”. Tuolloin 2012-2013 reissuleski aika tuntui hirveältä ja ahdistavalta ja viikot kului madellen. Mutta tuolloin avioliittomme ei voinut hyvin, elimme suhteessamme ns. 5 vuoden kriisiaikaa. Ehdittiin jo keskustelemaan avioerosta mutta yhdessä kuitenkin selätimme vastoinkäymiset.

Elämämme ehkä raskain vastoinkäyminen tapahtui keväällä 2015. Pitkään kestäneet tuloksettomat hedelmöityshoidot ahdistivat ja päädyimmekin niissä tauolle. Kuin ihmeestä tulinkin yllättäin luomusti raskaaksi. En ollut uskoa niitä kahta viivaa jota tuijotin pitkään ja herättäessä miestäni puheeni takelteli ja unenpöppöröinen mieheni jo vähän hermostui kun ei tajunnut heti mitä yritin kertoa. Tajuttuaan mitä yritän kertoa, hieman hämillämme tuijotimne toisiamme, sekaisin fiiliksin. Tein toisen testin ja kyllä, olin raskaana. Sovimme ensimmäisen ultran keskussairaalan naistentautien polille jossa olimme jo asiakkaana hedelmöityshoitojen takia ja koska raskaus olikin alkanut niin lähellä viimeisintä hoitoa. Päivät kului madellen ja uskaltauduttiin kertomaan pojalle, että hänestä tulee isoveli ja voi sitä riemua. Vaikkei masua vielä näkynyt enkä juuri potenut huonoa oloa niin tunsin kuitenkin olevani raskaana, tietenkin :) Mieheni ja poikani juttelivat masuasukille iltaisin, olimme niin innoissamme koko perhe kunnes…

Ultrapäivä läheni ja ikäväkseni huomasin pientä vuotoa paria päivää aiemmin. Soitin polille ja sain ajan seuraavalle päivälle. Hoitaja rauhoitteli, että ei ole välttämättä mitään huolta. Pieni vuoto voi olla alkuraskaudessa ihan normaalia… Ei ollut, to 9.4.2015 ultrassa näkyi ettei pienellä ihmeellämme sydän tykyttänyt. Romahdin, mieheni piti tiukasti kädestäni kiinni ja kyynel valui poskea pitkin… Seuraavaksi saimme vihkosia keskenmenosta ja hoitaja antoi tyhjennyslääkkeet jotka otin ohjeen mukaan kotiuduttuamme. Itkin sohvalla sikiöasennossa, kipu oli kova ja 10minuuttia lääkkeitten otosta alkoi tapahtua…30min ja makasin pesuhuoneemme lattialla verilammikossa, tokkurassa, hilkulla menettää tajuntani. Olin hetkeä aiemmin sanonut miehelleni ”kyllä tämä tästä kunhan kaikki tulee ulos, haetko sä pojan kerhosta? Enköhän mä sen aikaa pärjää” En olis pärjänny, onneksi mieheni soitti ambulanssin ja hälyytti naapurin hakemaan pojan. Sairaalassa lääkärit olivat ihmeissään siitä, että kehoni reagoi näin vahvasti tyhjennyslääkkeisiin. Seuraavana päivänä sain kaksi pussia verta ja kotiin pääsin 2 päivän päästä ja toipuminen alkoi, henkisesti&fyysisesti…

Tuo hetki jolloinka mieheni oli vähällä menettää vaimonsa ja poika äitinsä ei tule koskaan unohtumaan

Tuo hetki muistuttaa, että elämä ei ole itsestään selvyys

Tuo hetki on kasvattanut välillemme enemmän läheisyyttä&rakkautta

Tuo hetki on kasvattanut minusta vahvemman, meistä kahdesta vahvemman, meidän perheestä vahvemman

Tuolle hetkelle olen sytyttänyt monen monta kynttilää <3

Tässä nyt olemme, kohta 10v yhdessä joista kohta 7v naimisissa. Saamme olla vanhempia ihanalle pojallemme joka rikastuttaa elämäämme joka päivä enemmän ja enemmän. I LOVE MY FAMILY <3

Olen onnellinen mutta kuitenkin niin herkillä tässä hetkessä, en uskalla luottaa huomiseen…

-Tepa-