Öisiä huolenaiheita
Heräsin yöllä klo 04.09 painajaiseen, jossa rakas koiramme Manu kuoli.
Helpotus oli suuri ymmärrettyäni, että se oli vain unta, mutta unen jäljiltä tunsin itseni surulliseksi, enkä millään saanut enää unta.
Tiedättehän sen tunteen, kun yrittää nukkua, mutta päässä pyörii vain erilaiset ajatukset?
Alitajunnalla on kaiketi keinot muistuttaa, että elämä ei ole pelkkää hattaraa ja yksisarvisia ja jos nykyisessä hetkessä ei ole mitään vikaa (kuten vasta muutama päivä sitten hehkutin), niin sitten huolehditaan vaikka tulevasta.
Minua huolestutti:
– Kuinka siirrymme kahden kuukauden päästä Hollannista Italiaan kissan ja koiran kanssa? Juna on ainoa vaihtoehto, mutta Manun kuljetuslaatikko vie niin paljon tilaa, etten mielelläni kuljeta sitä enää junassa.
– Jos siirrymme junalla, löydämmekö puolesta välistä matkaa jostakin kaupungista juna-aseman vierestä eläinystävällisen hotellin, jossa voisi olla yhden tai kaksi yötä? Onkohan näissä hotelleissa kissanhiekka-astiaa valmiina?
– Ehdinkö oppia ohjelmointia niin paljon seuraavien kuukausien aikana, että voin hakea töihin alalle? Vai hakisinko ensin työharjoitteluun? Jos menen työharjoitteluun, menenkö sinne jo matkan aikana vai vasta matkan jälkeen?
– Mitä tapahtuu Italian jälkeen, palaammeko Suomeen? Olenko valmis muuttamaan ulkomaille pidemmäksi aikaa ja jättämään perheeni ja ystäväni?
Kello on nyt 6.30. Nousin ylös viiden jälkeen ja kävin Manun kanssa superpitkällä lenkillä. En tiedä onko mitään niin rauhoittavaa, kuin aamuyöllä tehty lenkki koiran kanssa. Katsella aamu-usvan kiertelyä ruohikossa ja kuunnella lintujen laulua. Tuntea kuin olisi ainoa ihminen koko maailmassa.
Kyllä kaikki järjestyy, olen varma siitä.
Kuvat eivät liity tapaukseen millään tavalla, paitsi että me ollaan Manun kanssa sovittu, että se elää ainakin 20-vuotiaaksi.
Voit seurata minua täällä: