Olen kirjoittanut tätä postausta viimeiset neljä tuntia. Kirjoittanut kokonaisen postauksen tietystä näkökulmasta ja pyyhkinyt sen kokonaan. Vaihtanut näkökulmaa ja kirjoittanut toisen postauksen ja poistanut senkin. On hankalaa löytää oikeita sanoja. Siksipä kirjoitankin nyt vain sen mitä ajattelen.

Viime viikonloppu oli viimeinen (kokonainen) viikonloppumme Hollannissa ja kulutimme sen vieraillen lempipaikoissamme.

Kävimme Amsterdamissa pariinkin otteeseen, ensin perjantai-iltana nauttimassa herkullista sushia Mojossa ja lauantaina Itä-Amsterdamissa.

Perjantaina kävelimme syönnin jälkeen läheiselle laiturille katselemaan ihmisiä ja ohi lipuvia veneitä. Kuuntelimme veneistä kantautuvaa laulua, seurasimme laiturin vieressä uiskentelevaa joutsenta ja nauroimme veneelle, jossa grillattiin ja jonka kuski istui fatboylla. Ilta oli melkeinpä täydellinen (hiertäviä kenkiä lukuunottamatta) ja toivon, että muistan tuon illan tunnelman vielä pitkään.

Täytyy myöntää, että en aluksi edes pitänyt Amsterdamista. Siellä on mielestäni liikaa ihmisiä ja punaisten lyhtyjen alue ja kannabiksen tuoksu järkyttivät tällaista kainoa maalaistyttöä kuin minä. Piti kuitenkin löytää vain ne oikeat alueet. Kuten Itä-Amsterdam ja tuo laituri.

Perjantai-iltana koimme myös kauhunhetkiä kun rakas Varjo-kissamme päätti karata ikkunasta ja herraa ei löytynyt muutamaan tuntiin mistään. Se on kauhea tunne, kun pelkää oman lemmikkinsä puolesta. Mieleni oli täynnä kauhukuvia, jossa Varjo on jäänyt auton alle, tai se kyyristelee peloissaan jossakin kolossa uskaltamatta liikkua. Mietin jo valmiiksi, mitä teemme, jos Varjo ei löydy ennen kuin lähdemme Italiaan. Onneksi Varjo löytyi viereisen talon sisäpihalla olevasta käytävästä ja saimme kissan kiinni ja turvallisesti sisälle. Ja ikkunan pidämme tästä lähtien visusti kiinni.

Lauantaina kävimme Haarlemissa ja suununtaina Leidenissä, nämä kaksi ovat lempikaupunkejamme. Istuskelimme Haarlemissa ehkä viimeistä kertaa lempikahvilassamme ja metsästimme molemmissa kaupungeissa minulle kesämekkoa tai -hametta, sillä Italiassa näytti olevan lämpötila jopa 35 asteessa. Mekkoa tai hametta ei löytynyt, mutta sen sijaan 4 t-paitaa löytyi.

Nyt alamme pikkuhiljaa valmistautumaan lähtöön. Tunnelmat alkavat olla hyvin samanlaiset kuin Suomesta lähdettäessä, huomaan ajattelevani ”onkohan tämä viimeinen kerta kun olen tässä” ja ”kävelenköhän tästä enää koskaan” jne. Toivottavasti palaamme vielä joskus Hollantiin, sillä tämä on ollut upea maa ja valtavan hieno kokemus.

Mutta en malta myöskään odottaa Italiaa. Sitä tunnetta, kun menee ensimmäistä kertaa uuteen paikkaan ja ällistyy kaikesta näkemästään. Sitä, että eksyy kaduilla ja Google Mapsista tarkistaessa tajuaa olevansa vain muutaman sadan metrin päässä kotoa (tätä tapahtuu minulle aika usein). Sitä, että opettelee taas uudet tavat ja uuden kulttuurin ja huomaa pikkuhiljaa kotiutuvansa.

Sunnuntaiaamuna sanomme heipat Hollannille ja matkustamme ensin muutamaksi yöksi Müncheniin ja sieltä kolmeksi kuukaudeksi Italiaan. Hui, kuinka jännittävää!

Voit seurata minua täällä:

Bloglovin       Blogit.fi