Cruising California: Highway 1

Kalifornian hiihtolomia vietettiin viime viikolla. On muuten hauska detalji, että täälläkin puhutaan oikeasti ski weekistä, vaikka näillä seuduilla lumesta voidaan puhua kuulemma noin kerran viidessä vuodessa. Silloinkin se tarkoittaa sitä, että läheisten vuortenhuippujen kärkeen ilmestyy parin pakkasyön jälkeen pieni tomusokerikerros valkoista. Monet perheet kyllä suuntaavat muutaman tunnin päässä sijaitseviin laskettelukeskuksiin Lake Tahoelle tai kauemmaksi Aspeniin saakka, joten sillä tavoin ihan perusteltu nimi viikolle.

Me jätimme nyt rengasketjujen asentelun kokeneimmille alanharrastajille ja lähdimme entistä kauemmaksi lumirajasta kohti etelää, pääkohteina Santa Monica, Los Angeles (Universal Studios!) ja San Diego. Halusimme jättää matkan tekoon kunnolla aikaa, sillä niin kuin ne kaikki self help-oppaat lattean filosofisesti – mutta totuudenmukaisesti- muistuttavat, usein se itse matka on tärkeämpi kuin itse määränpää. Lupaan, että tämä on tämän postauksen viimeinen viittaus jääkaappimagneetteihin, mutta tässä tapauksessa kaunis ajomatka oli todellakin puolet kakusta.

Pidemmät autoreissut olivat mielessä jo viime kesänä luotettavaa kulkupeliä hankkiessa, vaikka tyylistä joutuisi sitten ehkä vähän tinkimään. Jos joskus on kuunnellut Vesalan Tequilaa ja kohtaa ”..aamuun päin me ajetaan, rantoja pitkin läpi koko maan..”, niin ei ehkä nähnyt mielessään laulun päähenkilöiden ajavan kohti tulenpunaista auringonnousua Toyota Corollan kyydissä, vaan tiellä kiiltäisi ennemminkin rouheasti jyrisevä Ford Mustang tai Dodge. Edes avomalli ainakin. Mutta tässä meidän tapauksessa varmuus meni nyt maantieromantiikan ohi ja oikein turvallisesti japaninrauta onkin kuljettanut meitä paikasta toiseen. (odotan luuri kädessä yhteiskumppanuussoittoa Toyotalta, jos eivät kovasti pahastuneet tuosta ”tyylin tinkiminen”-vihjauksesta.)

Highway 1:stä kohti

Legendaarinen Highway One on joskus 1930-luvulla jyrätty niin lähelle kartan länsireunaa, että autoilijoilla on mahdollisuus nauttia Tyynen Valtameren maisemista useamman tunnin verran. (Ja triviatietona: kuulin myöhemmin, että aina joskus osa tienreunasta lohkeaa meren puolelle! Onneksi ei tiedetty siellä suristellessamme) Lähdimme matkaan jo aamuneljältä, sillä kotoisammat San Franciscon alueen ruuhkat on jo nähty ennenkin ja työmatkaliikenne olisi viivästyttänyt kulkua helposti parilla tunnilla. Tuskainen herätys neljän tunnin unien jälkeen palkittiin auringonnousulla Santa Cruzin kohdalla, mikä on jo hyvinkin ykköstiellä, mutta kaukana jonossa pönöttämiseltä. Tunnelmallisempi suunnitelma oli nauttia mukaan pakattu aamupala Montereyssä, jossain kauniilla hiekkarannalla, mutta koska helmikuun merenrantalämpötila kahdeksan jälkeen oli noin +6 celsius astetta, tuntui auton kojelauta juuri sopivalta bistrolta siihen hätään.

Välillä tie koukkasi myös reilusti sisämaan puolelle, jossa merinäköalojen puuttuminen korvattiin kauniilla vuoristomaisemilla. Täytyy sanoa, että jotkut taukopaikat olivat  niin luonnon tuntumassa, että niiden liepeille olisi hyvin voinut kuvitella parit kojootit lymyilemään tai metsänvartijan sytyttelemässä nuotiota papupataa varten. Mukavan eksoottista vaihtelua, kun on viimeiset pari vuosikymmentä ostanut Juhla Mokka-kahvinsa ABC:n tienvarsimyymälöistä.

Mutta nyt on kyllä siirryttävä kojoottirajan takaa sivistyksen pariin, sillä tiedän että etenkin Universalin reissusta tulee olemaan haastava kirjoittaa lyhyesti. Kysyimme ennen reissua pojilta, haluaisivatko kokea Los Angelesin reissulla kaikkien kehuman Disneylandin vai – niin ikään kaikkien kehuman – Universal Studiosin? Tietysti olisi ollut mahtavaa nähdä molemmat, mutta Disneyland olisi vaatinut kokonsa puolesta ehkä pari päivää, ja molempien puistojen reissubudjettia varten olisi pitänyt ehkä ryöstää pari Wells Fargon toimipistettä. Täytyy myöntää, että me vanhemmat olimme enemmän kuin tyytyväisiä, kun jätkät valitsivat Universalin kohteeksi. Halusin itsekin päästä Harry Potter-leffat nähneinä ihastelemaan Tylypahkaa ja tottakai muutenkin leffojen maailma vetää puoleensa. Toivottavasti Disneylandiin sitten toisen kerran!

Hollywood ja Universal Studios

Vaikea keksiä, mikä muu kaupunki olisi yhtä keskeinen päämaja tarinankertojille kuin Hollywood? Kaupunki on vetänyt puoleensa maailman parhaita tunnelmanluojia, käsikirjoittajia, kuvaajia, 3D-teknologian taitureita, ääniammattilaisia, erikoistehosteiden eksperttejä ja tietysti niitä tulkitsijoita, näyttelijöitä ja stuntteja. Kun saavuimme ensimmäiseksi yöksi Santa Monicaan ja palmunlehtien välistä näki tähtien tuikkivan kirkkaana taivaalla, tuntui taianomaiselta. Aloin muistelemaan yksityiskohtia lempileffoistani ja tuumailin, kuinka monet niistä oli kuvattu tuossa kaupungissa. Mietin, kuinka kaukana Pretty Womanin yhtenä tapahtumapaikkana ollut Hotelli Beverly Wilshire oli majapaikastamme tai Rodeo Drive, missä Julia Robertsin näyttelemä Vivian Wood teki klassisen shoppailureissunsa. Kun näin mapsista, että matkaa olisi vain 20 minuuttia, teki mieli ottaa Uber alle ja käydä fanityttönä tekemässä visiitti paikan päälle. Aamuneljältä alkanut matkapäivä alkoi kuitenkin jo tuntua kropassa ja sänky houkutteli sittenkin enemmän kuin turistin seikkailut jo pilkkopimeässä suurkaupungissa. Mutta hyvä syy palata siis toisen kerran.

Seuraavana päivänä olimme täynnä virtaa ja valmiina valloittamaan Universal Studiosin, 100 %:sti puiston 10-18 kestäväksi aukioloajaksi. Ehkä olen ollut liikaa kaupallisella alalla (tai lukenut liikaa Linkkarin feediä), mutta täytyy sanoa, että huomioni kiinnittyi monta kertaa päivän aikana siihen, kuinka paljon puisto teki töitä loistavan asiakaskokemuksen luomiseen heti porteilta lähtien. Opasteet alkoivat jo kilometrejä ennen puistoa, ja vaikka lähestyimme vasta pysäköintihallia, otti puisto meidät vastaan valtavilla elokuvajulisteilla, joilla varmasti taattiin ne päivän ensimmäiset ”Vauu, kato äiti!”-hetket. Ja onhan se toki mukava astella varsinaiseen puistoon punaista mattoa pitkin! Kumma kyllä, ei ollut sitten yhtäkään Hollywood-toimittajaa kuvaamassa tai kysymässä ”Who are you wearing tonight?” Selvisi sitten, ettei pelkkä matto ollutkaan se juttu vaan kuka sillä kävelee..:)

Puisto jakaantui moneen eri teemapuistoon – tai oikeastaan kokonaiseen teemakaupunkiin, jotka liittyivät aina yhteen elokuvaan tai sarjaan. Saimme fiilistellä mm. Itse Ilkimyksen, Simpsoneiden, Jurassic Worldin, Kung Fu Pandan (alueen Dreamworks osasto) meininkejä ja kirsikkana oli tietysti Harry Potterin maailma. Niin kuin Disneylandissä, myös Universal Studiosilla saisi varmasti helposti kulutettua pari tai kolmekin päivää, joten päätimme jättää tietoisesti Muumio-, King Kong- ja Transformers-alueet seuraavalle kerralle ja keskittyä noihin aiempiin, pojille enemmän tuttujen leffojen teemoihin.

Niin kuin aiemmin ihastelin, Hollywood on monen elämystaikurin mekka ja tässä puistossa olivat todella lyöneet luovat päänsä yhteen. Visuaalisuus, upea äänentoisto, siellä täällä pientä show:ta pitävät näyttelijät ja teema-alueiden realistisuus kuluttivat ”vau”-sanat nopeasti loppuun. Parhaiten tämä kaikki tuli esiin yhdessä puiston uusimmista alueista, Harry Potterin teemapuistossa. Yhtäkkiä olimme keskellä pientä keskiaikaista kylää, joka oli täynnä huikeita yksityiskohtia. Olivat esimerkiksi keksineet tehdä jonotuksesta yllättävän miellyttävää!

Asiakkaana melkein unohtaa olevansa tunnin pituisessa jonossa puiston suosituimman laitteen kyytiin, kun odotusalue kiemurtelee oikeasta kivestä tehdyn, valtavan Tylypahkan läpi. Alueella on paljon tällaisen, lähes 40-vuotiaankin sisäistä pientä lasta puhuttelevia yksityiskohtia, joita ihmetellessä aika kuluu nopeasti. Melkein tuntee olevansa yksi Hogwart Expressin tuomista opiskelijoista, kun huomaa yhtäkkiä puhumaan ryhtyvät taulut, kulkee Dumbledoren työhuoneen läpi ja näkee parvelle ilmestyvät Harryn, Hermionen ja Ronin, jotka taas kohta katoavat näkymättömyysviitan alle. Loppujen lopuksi päätyy laitteen kyytiin, eikä huomaa kuluttaneensa tunnin siihen odottaessa. ”Harry Potter and the forbidden journey” oli kyllä jonottamisen arvoinen. Ehkä vaatimattomasti upein visuaalinen kokemus, mitä olen saanut nähdä. Voisin yrittää kuvailla mutta eivätpä sanat tekisi oikeutta. Tuosta voi käydä fiilistelemässä, jos joku innostuu suunnittelemaan reissua noille hoodeille..:)

Muissakin kohteissa jonoalueet oli hyödynnetty, niin ettei väki päässyt liikoja tylsistymään. Esimerkiksi ennen Jurassic Worldin vesiseikkailua, jännitystä nostetaan videopätkillä ja ”varoituksilla karanneista dinosauruksista.”, Kung Fu-pandan ajelua edeltää Dreamworksin leffoista tuttujen 3D-hahmojen show. Simpsoneiden Krustyland-alueella olisi melkein sallinnut jonotuksen jatkuvan pidempäänkin, kun sai matkalla hihittää poskipäät muikeiksi! Onneksi pojilla oli jo sen verran ikää, että sarjan huumori osui ja upposi! Kotona oli heti pakko katsoa Simpsonit Movie, sillä sarjalle saatiin heti pari uutta innokasta fania.

Päivä meni todella nopeasti pelkästään teema-alueilla, mutta onhan puisto täynnä tekemistä muutenkin. Omasta mielestä oli tekijöiltä mahtava idea, että yleisö voi esimerkiksi käydä butterbeer-tuopposilla (0 % alc) Harryn ja Hermionen tapaan. Kinuskiselta limsalta maistuva olunen maistui koko perheelle ja täytyy sanoa, että toi varmaan hintansa puolesta hyvän katteen päivän kassaan, koska olihan tuo nyt monille faneille ihan must buy-osastoa.. Kävimme myös pizzalla Simpsonien vakiopizzeriassa Springfieldissä, katsomassa eläinnäyttelijöiden taitoja, stunt-miesten esitystä ja erikoistehosteita -jaaa tietysti ostamassa leffakamaa matkamuistoksi niin olihan siinä aika kokonainen päivä. Huh! Vanhempi lapsistamme oli niin vaikuttunut päivästä, että voisi kuulemma isompana muuttaa Hollywoodiin, ihan vaan että voisi ottaa Universalille kausarin. I rest my case.

Illaksi San Diegoon

Universal Studiosin miellyttävistä jonotusalueista päästiin ei niin mukaviin jonoihin. Ei olisi uskonut, että vielä iltaseitsemältä voisi kestää kaksi tuntia päästä ulos Los Angelesin ruuhkista. Voi vaan kuvitella minkälaista työmatkailu on kaupungissa, jossa julkinen liikennekään ei ilmeisesti ole sujuvinta. Illaksi päädyimme San Diegoon, missä vietimme pari päivää vuokraemäntämme ihanan tädin luona majoittuen. Tuskin olimme saaneet auton parkkiin, kun täti jo tiedusteli haluaisivatko autoon nukahtaneet lapset vielä kuumaa kaakaota ennen nukkumaanmenoa. Aamulla heitä hemmoteltiin köyhillä ritareilla ja sydämellinen ”Oh, bless their hearts!”, oli kommentti, mitä ikinä pojista puhuttiinkaan. Auntie-goals, ehdottomasti!

Meksikon rajan ollessa vain reilun 15 minuutin ajomatkan päässä, kuului alueella vallinnut kulttuuri iloisena espanjanjutteluna siellä täällä ja tietysti ruokakulttuuri vallitsevasti myös samalta alueelta. Hieman olisi houkutellut jatkaa matkaa vielä rajan taakse, mutta meidän molemmista päistä venytetty viikonloppu alkoi tulla loppuunsa ja oli aika lähteä kotimatkalle. Mikko ei ollut vakuuttunut, kun kerroin että minut voi kyllä jättää San Diegoon ja tulisin sitten myöhemmin perässä..:D

Ei tullut katsottua matkamittarista, kuinka monta mailia kaikkiaan köröteltiin, mutta mapsista katsottuna näyttäisi olevan vajaa 1200 mailia eli n. 1800 kilometriä torstai-maanantai reissulle. Useita taukoja, paljon (liikaa) naposteltavaa ja offline-listat kaikkien Spotifyihin, niin matka sujui kohtuullisen kivuttomasti. Ja niinkuin jokainen äiti-ihminen tietää, siitä ettei kukaan puklaa autoon pitkällä reissulla ja taukopaikoilta pääsääntöisesti löytyy vessapaperia, voi olla sydämestään kiitollinen. Huh huh, upea roadtrippi oli, mutta ei ehkä joka viikonloppuna lähdetä näin ahnaasti tien päälle.

Tälläinen matkakertomus tällä kertaa, palataan asiaan taas myöhemmin!

Terkuin Eeva