Jälleennäkemisiä
”Do you miss your home often? It must be hard when everything is so new!”. Koti-ikävä on yksi yleisimmistä aiheista, joita olen saanut paikallisten kanssa jutellessa tuumata. Olen saanut paljon empatiaa, jopa hämmennyksiin asti, kun ystävällinen uusi tuttavuus miettii koulunpihalla tai futiskentän laidalla, miltä hänestä tuntuisi olla niin kaukana kaikesta tutusta ja turvallisesta.
Olen saanut lohduttaa kyselijöitä, että ei hätää – kaikki on ihan hyvin. Olemme asuneet Usa:ssa vasta niin vähän aikaa, ettei mitään suurempaa koti-ikävää ole ehtinyt ilmaantua. Ei pidä käsittää väärin, etteikö ikävöitävää olisi. Lähetän usein kaipaavan lämpimiä ajatuksia perheen, ystävien ja luottotyypeille hoitoon jääneiden lemmikkien suuntaan. Joskus olisi todellakin ihanaa pystyä teleporttaamaan tänne oma lemmikki halittavaksi tai rakas ihminen kahvi-, skumppa-, lenkkiseuraksi tai vaikkapa hyvän bändin keikalle, jolle tietää löytyvän faneja lähipiiristä.
Suomalainen metsä ja järvet ovat minulle myös tärkeitä elementtejä ja niitä ajatellessa kyllä läikähtää. Jos Finski olisi kehittänyt pikapikalinjan välille SFO-HEL-SFO ja saisin nyt viettää parituntisen kotimaassa, lähtisin saman tein oman rakkaan koirulin kanssa metsään. Ei niille pururatojen valmiiksi tampatuille, makuuni hieman liian steriileille reiteille, vaan kunnon metsäpoluille, joissa havut moiskauttavat ohi mennessään karhean pusun poskelle, ja joissa kenkää saa asetella varovasti, polun viettäessä laskeutumaan graniittikalliolta. Seisoisimme koiran kanssa katselemassa tummansinivihreetä horisonttia ja kuuntelisimme hiljaisuutta. Kun nenä olisi saatu niiskuttamaan ja poskipäät punattu raikkaalla ilmalla (ja koiran käkkäräturkista irroitettu risut & männynkävyt), menisin hyvässä seurassa saunaan ja siitä järveen, lokakuun kelejä ajatellen pipo päässä – liplattaisi se sitten avoimena tai jo tummana vetenä jääriitteisestä avannosta. Hrrr, ihana ajatus.
On mukava ajatella – ja oikeasti tietääkin-, että rakkaat ihmiset, elukat ja Suomen luonto ovat siellä tallessa myös palattuamme, joten olemme nyt asettuneet hyvillä mielin hetkeksi tänne. Nyt kuitenkin, kun vanhempani poistuivat eilen n. kahden viikon Usa:n vierailultaan, ajelin yksinäni lentokentältä tänne Kalifornian kotiin yllättävänkin haikeissa fiiliksissä. En ikinä arvannut, että olisi noin liikuttavaa nähdä heitä kolmen kuukauden tauon jälkeen. Olemme olleet niin eristyksessä täällä kaikesta Suomeen liittyvästä, että oli ihan hassua kun ”Jenkki-kuplaamme” ilmestyi nassuja, joiden kanssa äsken juteltiin vielä Whatsapp-puheluiden kautta. Pojat olivat tietysti aivan innoissaan mummosta ja papasta (ruhtinaallisilla herkkutuliaisilla saattoi olla asiaan promillen vaikutus) ja olihan se hienoa saada heidät mukaan tänne meidän arkeemme.
Asuntomme on vuokraemäntämme ok-talon alakerta, joten hänen kanssaan on sopimus, että majoitamme yövieraina vain lähiperhettä ja heitäkin max viikko kerrallaan. Tästä viikosta otettiin todellakin ilo irti! Saimme mummon ja papan tekemiä lettuja, aamu-ja iltakahviseuraa, innokkaita faneja poikien futiskenttien laidalle sekä hakemaan heitä myös koulusta arkisin. Vietin myös heidän vierailunsa aikana aamun tunteja kuopuksen luokassa ja oli mahtavaa tulla sieltä kotiin hyväntuulisten kahvittelijoiden luokse kämpillemme, jossa raikasi mummon ja papan lempimusiikki. Sama tuttu meininki, maasta huolimatta! 😀
Kävimme yhdessä monilla päiväretkillä ja ehkä tässä korostui juuri tuo positiivisuus. Arvostan, ettei tarvinnut jännittää millä tuulella he ovat minäkin päivänä vaan että tiedossa on lähes 100 % takuulla leppoisaa seuraa. Täytyy myöntää, että heillä oli myös aika avoin mieli ehdotuksillemme –kaikki retkikohteet-ja suunnitelmat otettiin aina innolla vastaan! Vaikka he joutuivat vuokrasopimustamme kunnioittaen muuttamaan tuon ensimmäisen viikon jälkeen ulkopuoliseen majoitukseen, oli mukavaa, että Air B&B paikka löytyi 15 minuutin päästä, jonne pojillakin oli lyhyt matka pyöräillä. Yökyläreissukin sinne onnistui, niin me pääsimme Mikon kanssa pitkästä aikaa treffeille.
Läheisten visiitti ja yhteinen aika heidän kanssaan tekivät hyvää. Oli mukavaa näyttää perheenjäsenille omia lempikohteita ja kuulla heidän mietteitään eri paikoista. Ehkä eniten lämmitti kuitenkin isovanhempien ja poikien ilo yhteisestä ajasta. Ehkä se selittää syytä lähtöpäivän erityiseen haikeuteen. Nyt kun kaikki on ollut lapsillemme kovin uutta, olivat he silmin nähden onnellisia tutuista ihmisistä, jotka jaksavat olla pohjattoman kiinnostuneita juuri heidän tekemisistään ja kuulumisistaan. Moni varmaan tietää ”It takes a village to raise a child”-sanonnan. On vanhempana hyvin lohdullista ajatella, ettei ole ihan 100 % yksin vastuussa lastensa kasvatuksesta. Turvalliset aikuiset minun ja Mikon perheiden puolelta vaikuttavat varmasti poikien maailmankuvaan – opettajia yhtään väheksymättä! Yritin vihjailla vanhemmilleni, että tänne voisi kyllä perustaa naapuriin ihan vakituisenkin ”Kalifornian mummolan”, mutta pitivät mokomat kiinni paluusuunnitelmistaan. 😉
Onneksi nähdään taas muutaman kuukauden päästä JA saadaan kohta uusi erä rakkaita ovesta sisään, kun Mikon puolelta tulee perhettä käymään. Nyt onkin oikein hyvä hetki, sillä edelliset tuliaissalmiakit alkavat olla jo finaalissa.
Palataan taas!
Terkuin Eeva