Kohta 12 kk Jenkeissä – paljon ehtii häppenöidä vuodessa

Vau. (vai pitäisikö sanoa täkäläisittäin my goodness!) Täällä ollaan asuttu kohta jo tasan vuoden verran.

Puhuttiin juuri Mikon kanssa miltä elämä tuntui kesäkuun 2019 alussa.

Kun tyhjensi omaa, tuttua kotia, soitteli terkkariin 80-ja 90-luvulla annettujen rokostustodistusten perään, myi perheen arkeen kuuluneita huonekaluja Torissa, jännitti loppuun asti saadaanko talo myytyä vai täytyykö pistää vuokralle, halasi kyyneliä pidätellen heippoja tärkeille ihmisille ja sai samaan aikaan lentoyhtiöltä innostuneita viestejä lähdön lähenemisestä – oli aika surrealistinen fiilis. Ja erittäin univelkainen. Maastalähtö voi olla aika hc-hommaa, jos touhuaa kuukauden verran periaatteella, että nukutaan sitten koneessa.

Nyt voisi kertoa jälkiviisaana tuolle rouvalle, että epätodellisuuden tunne ei  tulisi jäämään muuttotouhuihin, vaan kulkisi messissä koko vuoden ajan. Esimerkiksi silloin, kun katseltiin lasten kanssa lentokoneen ikkunasta maisemia Helsinki-Vantaalta San Franciscoon. Se mikä oli startannut kotimaan puolella tuttuna vihreänä ja vehreänä kesäkuuna, oli muuttunut matkan aikana Kalifornian oranssiksi vuoristoksi ja luonnoksi, jossa ne joskus biologian tunnilla mainitut nahkealehtiset puut ja pensaat viihtyvät ympäri vuoden.

Mikä lie biologinen funktio kylmillä väreillä on, mutta niitä on saanut tuntea tässä yllin kyllin.

Esimerkkejä riittää: Ensimmäinen kerta kun ajettiin valtavan Golden Gaten yli. Asuntonäyttö kämpässä, joka täytti kriteerit, joiden bingorivistä uskalsi vain haaveilla. Usvaiset, jättimäiset punapuumetsät, joiden tuoksusta tulee mieleen ne seetripuulla täytetyt pussukat, joita jotkut piilottavat lakanakaappeihin. Vuokraemännän sekä naapuruston ystävällisyys ja yhteisöllisyys.

Kun umpisuomalaiset lapset ensimmäistä kertaa sanoivat oma-aloitteisesti jotain englanniksi. Junnujoukkueiden vapaaehtoisten valmentajien tapa huomioida yksilöllisesti kukin pelaaja ja pitää peli-ilo hommassa mukana. Esikoisen ilme, kun joukkuekaverit onnittelivat 0-3 pelin hattutempusta. Utuinen ulappa ennen auringonlaskua 17 mile -maisemareitillä Montereyssä.

Huokailuja on aiheuttanut myös takapihalla iltaisin vilkkuva tumma tähtitaivas ja mollottava kuu, jonka kautta lähettää mielessään terkut koti-Suomeen, kun ikävä yllättää. Amerikkalaisen lokakuun oranssi kurpitsamania ja Halloweenin teemapuistoksi muuttunut naapurusto, jossa robottinoidat käkättävät ja luurankohevoset odottavat keppostelijoita.

Treffit Fairfaxissä. Naapureiden laittama Kiitospäivän päivällinen, johon oli katettu lautaset myös neljälle suomalaiselle. San Franciscon viktoriaaniset talot jouluvaloissa. Union Squaren luistelurata ja Hotel Fremontin täysikokoinen piparkakkutalo. Helmikuun reissu Los Angelesin kautta San Diegoon.

Ja tietysti huikea – niin paikallisia kuin maahanmuuttajiakin palveleva terapeutti- Rouva Tyyni Valtameri, joka hetkessä nipistää ihmisen oman pieneen perspektiiviinsä, kun jokin oma huoli alkaa tuntumaan liian isolta.

Epätodellisuutta tunsi myös, kun tuoreet maahanmuuttajat tajusivat, ettei aiemmista luottotiedoista ole täällä mitään hyötyä eikä esimerkiksi autoa ostetakaan noin vaan. Samoin myös silloin, kun tutkaili metsäpalo-ja savukarttoja marraskuussa ja suosituksista varmisteltiin, että autossa on aina tarpeeksi bensaa ja passit & käteistä käden ulottuvilla, jos pitäisi jättää äkkiä kaikki taakse. Senkin hetken tulee varmasti pitkään muistamaan, kun valot syttyivät sähkökatkojen jälkeen ja pääsi kolmen päivän tauon jälkeen lämpimään suihkuun.

Ja ehdottomasti on ollut surrealistista seurata, kuinka kukaan tai mikään ei ole immuuni kevätmyrskylle nimeltä covid-19. Aikamoista ajoittaista huolta, ihmetystä ja pohdintaa ollut täälläkin, mutta onneksi whatsapp-ja skype puheluissa on saanut nähdä terveitä perheenjäseniä ja ystäviä –  se on ollut helppo priorioida tärkeimmäksi.

Pieni, teoreettinen toivon hippu on edelleen, että rakkaita pääsisi taas kesällä tapaamaan. Tällä hetkellä meillä on edelleen lennot Suomeen, mutta koska Usa ei ole vielä avannut rajoja muulle maailmalle, ei ole tietoa pääsisimmekö tänne elokuussa takaisin. Saa nähdä kuinka käy, kohta täytyy senkin suhteen tehdä omia päätöksiä, jos ei tule rajoituksista uutta tietoa.

Nyt kun tiukimmat ”SIP”:ksi ristitty shelter in place-määräykset ovat keventyneet, tuntuvat vielä helmikuussa normaaleilta tuntuneet puuhat luksukselta. Pärjäsimme maaliskuun puolivälissä tankatulla autolla äitienpäivään ilman lisätankkausta, joten aika kiltisti olemme olleet kotosalla. Nyt on vapauttavaa saada ajaa luonnonpuiston tai rannan parkkipaikalle ilman pelkoa, että metsänvartija tulee hätistämään pois (emme itse käyneet kokeilemassa, mutta joillekin sunnuntaiajelijoille oli näin käynyt).

Fyysistä välimatkaa pidetään tietysti edelleen ja maskit ovat pakollisia julkisilla paikoilla. Yllättävän nopeasti uusista tavoista tulee normaaleja, eikä niitä enää kummemmin ajattele.

Lasten ensimmäinen kouluvuosi kalifornialaisina alakoululaisina tulee päätökseen torstaina! Ei olisi vuosi sitten uskonut sitäkään, että tässä kohtaa Jenkki-elämää on kotikoulua vedetty jo lähemmäksi kolme kuukautta.

Aikamoinen vuosi nuorille miehille kaiken kaikkiaan ja olemme kyllä valtavan ylpeitä heistä. Positiivisen psykologian kurssilla puhuttiin paljon aivojen adaptaatiokyvystä ja voi vaan aikuisena haaveilla siitä potentiaalista mitä lasten pääkopilla on.

Kestää aikansa, ennen kuin uusi koulu – oli se sitten tietysti kotimaassa tai ulkomailla – tuntuu normaalilta. Kuuluisa rohkeudesta kertova sitaatti: ”Rohkeus ei ole sitä ettei koskaan pelkää – vaan että lähtee mukaan siitä huolimatta.” on ollut monesti puheissa, kun ollaan juteltu lasten kanssa eri fiiliksistä.

Omat haasteensa palapeliin tuo tietysti kielimuuri ja jonkin verran kulttuuriin liittyvät eroavaisuudetkin. Hyppäsin syyslukukauden kummankin luokassa, kunnes ilmoitettiin ettei oikeastaan tarvitsisi enää tulla. Ekaluokkalainen välitti pärjäämisensä selkeästi: ”Pusu riittää, sitten meet kotiin!” Ehdottomasti elämäni huojentavimmat lähtöpassit.

Englantia harjoitellaan vielä koko perhe. En esimerkiksi osaa vieläkään tilata mitään gluteenitonta niin, etteikö tarjoilijan ajatuskuplaan ilmestyisi kissankokoinen kysymysmerkki. Äänsin pitkään ”glutein-free”:n- niin, että yritin upottaa i-kirjaimen sinne mukaan: ”glute-iin”, kunnes selvisi että se on enemmänkin ”gluu-ten free”.

Etenkin kuopuksella sekoittuu joskus englanti ja suomi iloisesti keskenään. Jos äidille tulee asiaa, kuuluu lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Mom!” Tai kerrotaan, että ”Koulussa parasta on recess (välitunti) ja artti (kuvis).” Viime viikolla pohdittiin näin: ”..voiko äiti jossain pelissä sillain häppendaa, että se tyyppi vois..” Sitten kun kysyn, että mikäs sana se häppendaa olis suomeksi niin ehdotukseksi tuli: ”..öö, häppe-nöidä?”

Eli nyt kun ollaan katsottu kaikki leffat ja ohjelmat noin vuoden ajan englanniksi ilman suomen tekstitystä, taitaa olla vuoro ottaa kotimaista kulttuuria pöydälle. Mummojen & pappojen lähettämät taskarit otettiin ilolla vastaan ja suomalaiset äänikirjat on laitettu taas pyörimään. (Jos jollekin alakoululaisten perheelle kelpaa muuten äänikirjasuositukset, niin Jo Nesbøn Tohtori Proktorit tuntuu kestävän useammankin kuuntelun! Aikuistenkin raadissa Mikko Kivisen arvostus on noussut uusiin sfääreihin lukijaäänenä.)

Jos miettii vuoden aikana tapahtunutta sopeutumista uuteen maahan, on yksi merkki varmasti se, että ei niin aktiivisesti kummastele paikallisia tapoja. Moni asia mikä tuntui aluksi ihmeelliseltä, on jo normaalia.

Nyt jos kaupankassa ei kysyisi kuulumisiani, ajattelisin varmaan, että hänellä on huono päivä. Kaupan henkilökunta myös aina pakkaa ostokset ja kiittelevät vuolaasti, jos itse auttaa. Postia jaetaan lauantaisinkin – tietysti – ja ilman muuta kaikki paketit tuodaan kotiovelle asti ilman lisämaksua.

Ihmisten ilonaiheet eivät tunnu olevan muilta pois, vaan toisten hyvästä onnesta tai saavutuksesta kerrotaan & kuullaan mielellään. Opettajat  suunnittelevat luokkaretket, mutta logistiikka ja retkellä vahtiminen on aika lailla 100 % vanhempien vastuulla. Kotimainen litran maitotölkki tuntuisi nyt varmaan kermanekalta gallonoihin verrattuna ja +16 c asteen kesäsäästä varoitellaan huomiolla ”exceptionally freezing summer weather”.

Fahrenheiteja ei muuten tarvitse enää googlettaa. Loppuvuodestakin shortseissa viihtyvän jälkikasvun kanssa neuvoteltiin diili, että jos aamulla auton mittari on alle 40 F, laitetaan pitkät housut. Tämä tarkoittaa noin viittä celsiusta, mutta onneksi täällä on aina korkeammat päivälämpötilat.

Sitten on tekijöitä, joihin ei meinaa tottua millään. Siinä missä lääkereseptiä tarvitessa soittaisin Suomessa terkkariin tai työterveyteen, täytyy Jenkeissä soitella ehkä moneenkin paikkaan, ennen kuin löytää itselleen lääkärin, joka a. ottaa uusia asiakkaita vastaan, b. toimii oman vakuutusyhtiön verkostossa ja c. suostuu ottamaan vaan kerta-asiakkaita vastaan, eikä vaadi muutaman sadan sitoutumista kokonaisvaltaiseen terveysohjelmaan.

Ehkä muilla immigranteilla tämä on mennyt ”smoothimmin”, mutta itse olin yhtenä iltapäivänä jo vähän epätoivoinen seitsemännen turhan puhelinkeskustelun jälkeen, kun olisin vaan halunnut uusia yhden reseptin.

Vaihtaisin myös mielelläni aina laskun päälle tulevat palvelutyöntekijöiden 8-22 % tippaukset alojen palkkojenkorotukseen niin homma olisi selkeämpää. Suomalaista myös ihmetyttää se, että tavaroiden hintalapuista puuttuu aina vero – eli loppuhinnan saa tietää vasta kassalla. Robottipuhelinmyyjät aiheuttavat myös hyytäviä fiiliksiä. Tässäpä ensimmäisenä mieleen tulleet kulttuurishokit.

Kaiken kaikkiaan vuosi on mennyt valtavalla vauhdilla – paljon nopeammin kuin olisi uskonut. Tällä tietoa meillä on viisumit (ainakin!) reilun vuoden voimassa, joten kuukausien rientäessä on hyvä ottaa Jenkki-seikkailuiden bucket list 2.0 pikapuolen kynän alle.

Monta kaunista paikkaa on vielä näkemättä ja uskon, että avoimin mielin liikkuessa tulee tutustuttua moniin uusiin ihmisiin. Saa nähdä mitä meillä on matkalla edessä, nöyrin mielin otetaan yksi päivä kerrallaan.

Loppuun vielä huomiota tärkeälle asialle:

Tiedossa on, että tämä kevät on ollut monelle todella raskas ja vaikuttaa varmasti vielä pitkään. Jos väsynyt tsemppaa hymyn ja vähän reippaamman äänensävyn työpäivää, tapaamisia tai vaikkapa ihan kauppareissua varten, voi taustalla olla silti paljon surua ja huolta, mistä hän ei jaksa monien kanssa puhua tai somessa avautua. Kohdellaan toisiamme ja itseämme ensisijaisesti ilman arvostelua, myötätunnolla.

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Mukavaa kesäkuun jatkoa ja ennen kaikkea AURINGON latauspisteitä mahdollisimman monen reitin varrelle.

Eeva