Lohturuokaa

Kesän sunnuntai, elokuu, on jo puolessa välissä.

Instassa on päässyt hyvin fiilistelemään pohjoismaista loppukesää ja ihania lyhtykuvia laitureilta & takapihoilta. Samalla itsekin muistaa, että yleensä aloittaa kynttiläsesongin Suomessa juuri näihin aikoihin. Pimeät illat (ja toisaalta myös pihavalot) ovat täällä päin tuttuja läpi vuoden, joten vuodenaikojen vaihtuminen ei tule niin näkyvästi esille.

Ja nyt kun päästiin sää-aiheeseen, niin mitä sitä nyt saman tien lopettamaan. Täytyy ainakin mainita, että varsinaiset kesäkelit ovat tavallaan vasta alkamassa, koska kesä-elokuussa Bay Arean yllä viihtyvä, vilpoinen aamusumu (Karl the Fog) alkaa irrottamaan otettaan.

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun on erehtynyt tulkitsemaan päivän keliä takapihan aurinkoa ihastelemalla, pakannut lapset ja biitsikamppeet autoon, ajanut viisi kilsaa meren suuntaan ja löytänyt itsensä hytisemässä rantavilttiin kääriytyneenä, kun perillä odottaakin harmaa pilvimassa ja kylmyys. Paikalliset osaavat pukeutumisen kyllä ihailtavan hyvin ja usein monien päällä näkeekin jonkinlaisen ”hybridin”: jalassa varvastossut ja päällä kevyttoppatakki, minkä voi sitten lämmetessä ottaa pois. Lapsilla on onneksi uidessa aina märkäpuvut niin eivät niin lämpötilaeroista välitä.

Suru-uutisia

Pari viikkoa sitten tunnelma sitten synkkeni pilvikarttojen asemista huolimatta, kun Suomesta soitettiin suru-uutisia, Mikon isän ja poikien ihanan papan nukuttua pois. (Aihe mukana Mikon luvalla, tai oikeastaan hän tuumasi että tästä pitääkin kirjoittaa, jos meidän kuulumisia päivittää.)

Tässä on nyt sulateltu uutista, kuunneltu biisejä joita Mikko eniten soitti aina isänsä kanssa – ja yritetty pureskella sitä tosiasiaa, että emme päässeet häntä enää hyvästelemään, hautajaisiin tai olemaan nyt yhdessä Mikon muiden perheenjäsenten kanssa. Suomen kansalaiset pääsevät tietysti aina kotimaahansa, mutta karanteenit, tartuntariskit ja jatkuvasti peruuntuvat lentoyhteydet olisivat tehneet reissusta haastavan, eikä olisi ollut mitään takeita siitä, että pääsisimme tänne enää takaisin – etenkin näillä meidän määräaikaisilla viisumeilla.

Kumpikaan meistä ei varmasti ikinä unohda viime torstain aamuyön herätystä kello kolme, kun availimme linjoja Suomeen, jotta voisimme osallistua hautajaisiin etänä. (define surrealism..)  Sytytimme kynttilöitä, pukeuduimme mustiin ja katsoimme haikein mielin kännykännäytöltä videokuvaa kappelista – joka on ironisesti viiden minuutin kävelymatkan päässä Suomen kodistamme. Tilaisuus oli kaunis sekä rauhallinen ja saimme nähdä, kuinka Mikon isälleen valitsemat kukat laskettiin runojen ja kiitosten kanssa paikalleen. Elävä musiikki, loppukesän aurinko ja kaunis tunnelma välittyivät itselle käsittämätöntä tekniikkaa pitkin Atlantin yli, Euroopan pohjoisesta sopukasta tänne Tyynen Valtameren kupeeseen. Hyvin ikimuistoinen, herkkä kokemus kaiken kaikkiaan..

Jos jokin surullisessa tilanteessa on koskettanut positiivisesti, niin se on ollut kaukaa Suomesta ja täältä paikallisilta välittynyt lämpö. Tässäkin tilanteessa huomaa kulttuurin erityispiirteitä: täällä ihmiset haluavat muistaa surevia tarjoamalla kirjaimellisesti lohturuokaa.

Lasten ystävät toivat pojille eräänä päivänä vastaleivottuja blondies-leivoksia, mikä oli kortteineen niin suloista, että vaikea oli kuivin silmin käydä heitä portilla kiittämässä. Meille on myös lähetetty paljon kukkia, kakkuja sekä viimeisimpänä, pyydetty syömään naapuriin, missä lohturuokana oli tarjolla lohikeittoa (ja lapsille hampurilaisia). Naapurit olivat selanneet suomalaisia reseptejä ja päätyneet keittoon, mikä oli vielä kaiken lisäksi yksi parhaista mitä olen ikinä maistanut. Huikean lämmin fiilis ja tunne, että (myös) tämän tavan voisi yrittää tuoda matkalaukussa kotimaahan.

Hassua muuten, kuinka elämässä yrittää pelata joskus varman päälle, siinä onnistumatta. Mikolle tarjottiin aikanaan töitä myös Australiasta ja Uudesta-Seelannista, mutta jätimme nuo vaihtoehdot pois, koska ne tuntuivat ihan liian kaukaisilta, jos kotona tapahtuisi jotain ja Suomeen pitäisi päästä äkkiä. Nyt sitten yksi ulkosuomalaisten pahimmista peloista toteutui, eikä kartalta valitulla asemapaikalla ollutkaan täydellisesti muuttuneen maailmantilanteen myötä väliä.

Näinä aikoina varman päälle pelaaminen on tosiaan mahdotonta ja kollektiivinen tunne on varmasti monella ollutkin epävarmuuden sietäminen. Kevään ensimmäinen lockdown oli nyt peräpeiliin katsoessa jopa helppo sietää ja tsempata, verrattuna nykyisiin jatkuviin takapakkeihin. Lasten kannalta on kurjaa on ollut myös kun odotettu kesäreissu Suomeen peruttiin. Seuraavaksi saimme kesäkuussa koulupiiriltä infoa, että elokuussa palataan lähikouluun, joka sitten parin viikon päästä peruttiinkin lukemien taas noustessa. Ja hetki sitten oli olevinaan lupaus, että junnut saisivat pelata jalkapalloa ihan normaalina kontaktipelinä, kunhan ryhmät olisivat kokoluokkaa <12. Sekin tieto sitten ehdittiin kumota pari päivää ennen futisleiriä. Onneksi saavat siis ylipäätään harrastaa ja nähdä kavereita, mutta taitaapa mennä nyt pitkälti tekniikkaharjoituksissa, kun välimatkaa on pidettävä.

Vahingosta viisastuneena oppi, ettei nyt voi oikein ennakoida eikä luvata lapsille tulevasta mitään. (pitsaperjantaita tai jätskireissua kummempaa) Eikä voi luvata oikein itselleenkään, joten nyt sitä hakee elämään kiintopisteitä asioista, joille voi jotain. Ts. pääkopan vuoksi on mukava muistuttaa itseään siitä, mikä kaikki on mahdollista covidista huolimatta: Edelleen voi harrastaa liikuntaa, nauttia auringosta, keittää iltapäiväkahvit, pitää perheen pokeriturnauksen, kuunnella hyvää musiikkia, kokeilla uusia reseptejä, katsoa Netflixiä, ajaa merenrantaan, käydä drive in-leffoissa, tapittaa tähtitaivasta..jne jne.

Yksi merkki oudoista ajoista on sekin, että olen siivonnut nyt enemmän kuin koskaan. (normaalisti aika boheemi meininki). Imurin käynnistämällä saa nimittäin edes hetkeksi pienen illuusion kontrollista. Kun ei ole tietoa, milloin omat lapset pääsevät taas kouluun tai koska voi matkata kotimaahan, niin voi ainakin tyhjentää astianpesukoneen tai siivota varaston.

Tänään pyyhimme sitten lasten kanssa jo koulupöytiä kuntoon keskiviikkoa varten. Lukujärjestyksistä ja tulevista Zoom-miitingeistä päätellen näyttää siltä, että koulut ovat ottaneet kuvernöörin toiveen aktiivisemmasta etäopetuksesta korvan taakse. Käytäntö toki näyttää mitä tuleman pitää, mutta olen utelias (ja vähän kauhuissani) miten eräänkin satunnaista motivointia vaativan kuopuksen saa pysymään kuulolla 8.30 – 15.00..

Se on tietysti mukava osoitus mukavista 2019-2020 koulukokemuksista, että molemmat jätkät odottavat jo innolla sitä päivää, että kouluun taas pääsee. Ehtona lähikoulun aukeamiselle on, että ko. maakunnan pitää olla ollut pois Kalifornian osavaltion seurantalistalta kolme tai useamman päivän. Listalle joutumista määritellään mm. testausaktiviteetin ja tietysti tartuntapausten perusteella.  Jos esimerkiksi maakunta tekee vähemmän kuin 150 testiä / 100 000 asukasta kohti/pvä ja tartuntapauksia on yli 100 / 100 000 asukasta kohden 2 vkon aikana, joutuu listalle ja etäkoulu on pakollinen. Kun listalta pääsee pois, on seuraavana vaiheena hybridimalli, sitten lyhyempien koulupäivien malli ja ehkä sitten joskus kaukaisuudessa (rokotteiden jälkeen?) normaalit täydet päivät.

Täällä meidän alueella ihmiset ovat kyllä hyvin motivoituneita turvalliseen kanssakäymiseen. Olen nähnyt joidenkin käyttävän maskia vaikka pesevät vaan omaa autoa, omalla pihallaan. Monet palvelut ovat olleet niin pitkään kiinni, että tuntuisi jo oudolta, jos voisi vaikka huomenna mennä kampaajalle, keikalle tai lasten kanssa huvipuistoon. (Kampaamosta puheen ollen en olisi leikkauttanut helmikuussa polkkamallia jos olisin tiennyt, ettei sitä pääse tasaamaan herran aikaan..:D) Mutta toivottavasti toimet purevat ajan myötä. Sama laulu joka tuutista, pakkohan sen on jossain kohtaa helpottaa.

Voi olla mielenkiintoista lukea sitten näitä päiväkirja-merkintöjä joskus vuosikymmenten päästä. Niin kuin tuossa aiemmin mainitsin, niin kaiken ollessa vähän vinksallaan, korostuu tavallisen arjen ihanuus. Sokrates taisi todeta aikanaan tähänkin hetkeen sopivasti, että ”Tiedän, etten tiedä mitään.”. Tuntuu kuitenkin ehkä vähän kylmältä, mieluummin käytän sitä omalta äidiltä tutuksi tullutta versiota ”Nyt eletään tätä päivää.” Katsotaan mitä kuulumisia on sitten ensi kerralla!

Terveisiä täältä, terveyttä ja kauniita loppukesän päiviä kaikille.

Eeva