Se lausutaan ”Alivör”

Hupsan, täällähän ollaan oltu jo yli kuukausi.

Ajattelin alkuun, että tulisi pidettyä enemmänkin virstanpylväitä. Ensimmäiset aamukahvit uudessa kodissa tuli tägättyä, mutta luulin että myös ensimmäinen viikko ja ainakin ensimmäinen kokonainen kuukausi (21. päivä) täällä tulisi huomattua. Niin ne vain menevät päivät mokomat omalla painollaan meteliä pitämättä ja näköjään nyt myös kuukaudet.

Lasten sopeutumista pohti tietysti eniten ennen lopullista lähtöpäätöstä, mutta ainakaan toistaiseksi en ole havainnut kummempia kärsimyksen merkkejä, vaikka nyt tuleekin tarkkailtua jokaista äänekkäämpää  mielenilmaisua suurennuslasilla. Sanomattakin selvää on, että lapsilla on ikävä kavereita & sukulaisia (ja elukoita!) ja joskus tulee niitä känkkäränkkiä, joiden taakse on voi hyvinkin olla piilotettu haikeus siitä, mitä kaikkea Suomessa voisi nyt tehdä. Mutta suurimmaksi aikaa meillä on kaksi leppoista jätkää, jotka painivat ja ehdottelevat viikolle ylimääräisiä karkkipäiviä ihan niin kuin kotimaassakin. On helpottavaa kuulla , että kun pääkallokypärällä varustettu pyöräilijä haastaa ”kuka ekana kotona”-loppukiriin, hän tarkoittaa jo tätä uutta kotia. Kai se on sitä lasten koko ajan uusia yhteyksiä muodostavien aivojen sopeutuvuutta uusiin tilanteisiin. Kesää, aurinkoa, pyöräilyjä ja rentoja pelailuja puistoissa – eiköhän tuommoinen setti suju useammallakin mantereella. Kyseenalaista kuuluisuutta niittänyt Fortnite on myös helpottanut koti-ikävää, kun pojat osuvat linjoille samaan aikaan Suomen kavereiden kanssa ja saavat höpöttää luurit korvissa kuulumisia.

Enemmän sitä kai mielessään yrittää varautua mahdollisiin syksyn haasteisiin ja uuden koulun alkuun. Se oma yhteisö ja siihen kuuluminen, oli sitten aikuinen tai lapsi, tulee vaikuttamaan valtavasti siihen miltä muutto tänne oikeasti tuntuu. (Eli kysykää sitten vaikka marraskuussa, kun oikeaa arkea herätyksineen ja läksyineen on ehtinyt kulua muutama kuukausi). Yhteinen kieli on tietysti keskeinen avain uuteen porukkaan sopeutuessa. Jos sitä ei ole, ei  pelkällä hymyllä tai peukkua näyttämällä pääse jututtamaan muita ja löytämään kaverista yhdistäviä tekijöitä: mitä skinejä luokkakaveri on päivittänyt Forttiinsa ja vetääkö hän maalit vasurilla vai oikealla.

Tietysti sitä yrittää tehdä ennakoivasti kielenoppimisen suhteen sen mitä tehtävissä on. Puistoissa käydään normaaliin tapaan purkamassa energiaa, mutta myös saamassa kielikylpyä paikallisilta pyöräilijöiltä ja koripallon pomputtajilta. Google Playn puolella on läkähdyttävä määrä kielenopiskelun äppejä, joista on vaikea valita yhtä ja oikeaa, mutta kokeilemalla selviää. Yhdestä tehdäänkin nyt porukalla tehtäviä arkisin. Tämän lisäksi lahjon jätkiä sanomaan paikallisille edes silloin tällöin ”hello”, ”thank you”, ”My name is..”, mikä tuntuu olevan jännintä ikinä. ”MITÄ jos ne kysyy multa vastakysymyksiä, enkä mä ymmärrä mitä ne haluaa?” Touché. Ihan ymmärrettävä huolenaihe lapselta kun sama joskus mietityttää aikuistakin. En osaa itsekään näemmä aina antaa luontevaa vastausta, esimerkiksi kauppakassin pakkaajan heittämälle huolettomalle läpälle. Varsinkin pokerinaamalla viskaissut onelinerit tuottavat päänvaivaa ja vasta toisen virneestä voi päätellä, että tämä oli huumoria eikä aitoa huolta siitä, olenko asetellut ostokset oikeassa järjestyksessä kassanhihnalle.

Onneksi alaikäisillä on aikuisiin verrattuna 5-0 etulyönti uusien asioiden omaksumisessa. Toinen pojista ilmoitti yksi päivä, ettei vuokraemännän koiran nimeä lausuta muuten  suinkaan”Oliver” vaan ”Alivör”. Kyseinen karvatassu saa myös kuulla olevansa ”Good boy” moneen kertaan päivässä, nostettuaan ”Paw:ta” ja mennessään köllimään ”down”-pyynnön myötä. Eli tässäpä on vallan turvallinen kielenreenaus-kaveri, joka ei varmasti naura yritykselle, vaan lukee jopa rivien välistä saadakseen lisää ihanan meheviä naudanmaksa-nameja.

Jos koiraa motivoi herkut ja lapsia rohkaistaan kielenopiskeluun pienellä viikkodollareiden korkoprosentilla,niin mikä saa keskitason englantia puhuvan aikuisen googlettamaan termejä ja tankkaamaan puhelimessa kolmatta kertaa ”sorry, I didn´t quite get that, could you please repeat”? Tähän riittää esimerkiksi tahtotila saada autovakuutus, jossa on kaikki tarpeellinen huomioitu (full coverage ei ole sama kuin täysi kattavuus), oikeanlaista bensaa tankkiin, kofeiinipitoista kahvia mukiinsa ja antibiottinsa 9 dollarilla 70 dollarin sijaan – kun on varautuneen tuumailun jälkeen tajunnut sanoa kyllä farmaseutin heiluttamalle planketille kanta-asiakkuudesta.

Näillä mennään ja päivä päivältä integroidutaan paremmin! Kansainväliset eleet, hymyt, nyökkäisyt ja moikkaukset toki tukevat ilmaisua, huolimatta siitä edustaako vastaantulija pirkanmaata vai Kalifornian bolivialaista vähemmistöä. Ja vielä liikennekohtaamisista: onneksi ratin takanakin saa iloita pääasiassa positiivisesta kanssakäymistä, vaikkei tällainen turisti sitä aina ansaitsekaan. Olen pari kertaa tehnyt GPS:n viiveiden myötä sellaisia kaistanvaihtoja, että kunnon globaali keskisormi & 10 sekunnin tööttäys olisi vähintäänkin kohtuullista, mutta kukaan ole tuntunut olevan moksiskaan.

Niin,  että melkein tuli lommo auton kylkeen, melkein ostettua löyhä liikennevakuutus, kofeiinitonta kahvia ja turhan arvokkaat antibiotit, mutta kun vaan sitkeästi yrittää kommunikoida ja kysyä ärsytykseen asti ”Että mitä tahtoo sanoa”, niin eiköhän näistä sumplita. :D Ensi kertaan!