Aforismeista

Täällä ei vietetä vappua…

Lontoolaiset on hirveen usein huolissaan ja joka käänteessä on varoituksia. Kun sataa, metroaseman laatoille ilmestyy pieni kyltti, joka kertoo että on liukasta. Metroaseman käytävillä muistutetaan aina välillä että pysy vasemmalla/oikealla (sikäli ihan tarpeellista, että musta jos kerran päättää hilata maansa vasemmanpuoleiseksi niin sais kans PYSYÄ alkuperäisessä ideassaan eikä vaihdella välillä oikealle) Metroaseman portaissa kerrotaan täsmälleen kuinka monta askelta on luvassa ja varoitetaan että käytä vain hätätapauksessa ja mene muuten hissillä, niin kuin menenkin, koska inhoan niitä ”poistakaa minut hissistä” -hyötyliikuntapaitoja. 

Siis metroasemat on vaarallisia paikkoja. Sitten lisäksi on nämä peruskuulutukset, jotka aika nopeasti alkaa soida päässä, kun niitä päivittäin kuuntelee. Niin aloin miettimään, että niistä sais aika vähällä vaivalla aforismeja. Jos kirjottaisi ne jännällä fontilla sellasen haaleanvärisen we heart it -tytön päälle, niihin voisi jopa saada vähän kohtalokasta värinää aika helpostikin. 

Katsotaan. Mulla ei ole hirveästi hellämielisiä kuvia itestäni, enkä viitti varastaakaan, joten käytän tota profiilikuvaa ja muokkailen sitä vielä vähän rajummalla kädellä kivasti.

(klassikko) Mutta tyttö ei varonut rakoa. Hän oli elämässään enemmänkin aina ajautunut rakoja päin. Tyttö roikkui painovoiman varassa. 

Maailman silmissä he olivat juuri sitä. Unohdettuja esineitä — ilman yhteiskunnan määritteitä — heidät oli lupa siirtää, tai tuhota.

(tää nyt viimestään kuulostaa ihan Skins-jakson nimeltä) 

Entä saako kuvasta kuin kuvasta hipsterimäisen ankaralla kuvankäsittelyllä ja viiksillä + satunnaisella mietelmällä? Kyllä saa. Enköhän mä sulaudu kesällä designpääkaupunkiin ihan iisisti.