Ihan OK.

”Miten sulla menee? Mitä sulle kuuluu?” ”Ihan OK.”

Niin tuttu ja helppo lause. Mä oon ihan OK, mulle kuuluu ihan OK.

Ei, mä en oo OK. Mä oon aivan hajalla. Rikki, väsynyt, haluaisin vain huutaa, että muhun sattuu. Sattuu niin paljon, että tuntuu etten saa kohta hengitettyä tältä kivulta. Mulle ei kuulu OK. Mulle kuuluu huonoa, todella huonoa. Haluaisin vain itkeä, olla peiton alla piilossa maailmalta ettei kukaan näe. Piilossa ihmisiltä, ettei kukaan näe kuinka huono epäonnistuja mä olen. Luuseri!

Mulla on ensi viikolla synttärit. Se olisi nyt se maaginen 30. Ja mua ahdistaa. Mä en odota onnitteluja, en synttäreitä, en mitään. Maailma mun ympärillä jatkaa kulkuaan, vaikka tuntuu etten mä kulje mihinkään. Tarvon sitä samaa mutaa päivästä toiseen, toinen saapas jumissa ja vajoan koko ajan lisää, enkä edes jaksa enää taistella vastaan.

Jossain hyvin kaukana tiedostan, etten ole itse hakeutunut tähän ja ettei mun pitäisi olla itselleni niin ankara. Helpommin sanottu, kuin tehty. Jos olet uskonut johonkin asiaan vuosia, jopa koko elämäsi, on vaikea muuttaa sitä käsitystä. Varsinkin, jos siihen lähtee muutkin mukaan ja muistuttavat huonomuudestasi aina sopivan tilanteen tullen. Kun olet sopivasti haavoittuvassa tilassa, että sanat menevät varmasti perille tikarin lailla, etkä voi suojautua siltä. Vaatii paljon työtä, että tuo vääristymä ehkä joskus muuttuisi terveeksi ajatteluksi itsestäni. Voisi ehkä hyväksyä, että mä kelpaan sellaisena, kuin olen. Kelpaan miehelleni, ystävilleni, perheelleni. Kelpaan itselleni.

Mä en voi tänään hyvin. Enkä huomennakaan. Jonain päivänä toivottavasti sanon toisin.

Ja sitten kaikki ei ole enää ihan OK. Vaan silloin kaikki on hyvin.

-hheba